Alkoholiannokset: 0
Korvaavia nautinnontuottajia: Ei ole
Olotila: Itkuinen
____
Neljä kuukautta juomatta ja ensimmäinen kriisi, joka vetää maton jalkojen alta kaataen minut päiväksi sohvalle itkemään.
Kriiseille tyypilliseen tapaan kyse ei ole yhdestä seikasta vaan summapelistä. Prosessi alkaa illanistujaisista, joissa olen sivustakatsoja. En ole rankannut tilaisuutta itselleni sosiaalisesti niiden tärkeimpien joukkoon. Olen mieheni avekkina. En edes tunne porukkaa hyvin. Ehkä juuri tästä syystä en ole analysoinut etukäteen, miten käyttäytyä juomattomuuteni suhteen. Olen kuitenkin pyytänyt miestäni kertomaan, että en aio juoda ja että tulemme autolla. Tämän uskon helpottavan vaivaantuneisuutta, kuten se ehkä tekeekin. Vaivaantuneisuus ei ole ongelma. Oma tylsyyteni on. Ilta on hyvin alkoholipainotteinen, kuohuviiniä, olutta, punaviiniä, valkoviiniä ja calvadosta. Keskustelu on kiivasta, eikä ole kenenkään vika etten kuulu joukkoon. Niin vain on. Katson pöydässä tyhjeneviä pulloja ja mietin, että niiden juominen veisi minut mukaan tuohon keskusteluun. Tunne ei todellakaan ole uusi, sillä toki olen joutunut miettimään samaa aiemminkin. Tällöin olen kuitenkin ollut sosiaalisesti lähempänä porukkaa, johon olen proaktiivisesti onnistunut hyppäämään ilman alkoholin antamia siipiä. Nyt en siihen kykene. Olen liian kaukana, liian erilainen, liian yksin ja liian selvä. Ilta päättyy kun heitän jo sammaltavan porukan jatkoille lähibaariin ja ajan kotiin nukkumaan.
Herään aamulla aikaisin ja kömmin alakertaan vaa'alle. On kuukauden ensimmäinen päivä ja punnituksen vuoro. Sanon matkalla itselleni, jotta mitäs siitä että sosiaalisesti erakoidun, kunhan edes laihdun. Muutun kauniimmalsi ja terveemmäksi. Tulevaisuudestani tulee fyysisesti laadukkaampi, vaikkakin sosiaalisesti ankeampi. Elämä on täynnä trade offeja.
Vaaka näyttää etten ole laihtunut kiloakaan. Hankkeen ensimmästen kuukausien alkupudotuksen jälkeen mittari ei ole värähtänytkään. Edellisen kuukauden nollatulos ei ollutkaan mittausvirhe. Mietin työterveyslääkärin sanoja, kun ihmettelin ettei paino putoa. "Onko jotain tullut alkoholin tilalle?" se kysyi.
Olen aina ollut pulleuteen taipuvainen ihminen. Lienee geneetistä, sanon itselleni. Reippaasta liikkumisesta huolimatta olen ylipainoinen. Olen oppinut elämään asian kanssa ja tehnyt itselleni elämänmuttaisia sääntöjä. En syö jälkiruokia. En käytä karamellejä. Nyt alkoholittomuuskokeiluni aikana olen alkanut joustaa säännöstä. Kysymys on jälleen eräänlaisesta korvaajasta. Vähän samalla tavoin kuin moni alkoholin lopettaja kertoo siirtyvänsä tupakoimaan enemmän. Minä olen siirtynyt ottamaan lounaan perään jälkiruoan, parina iltana viikossa jäätelöä ja silloin tällöin suklaata sekä lakritsia. Erityisen toimiva nautinnonkorvaaja talvilomallani oli iltatee, jonka oheen sulatin suussani kaksi pientä minipätkistä. Siitä kehittyi yksinäisten lomailtojeni kohokohta, jota suorastaan odotin. Vähän samaan tapaan kuin vielä puoli vuotta sitten odotin illan punaviinilasia.
Makaan sohvalla ja itken. En näe tulevaisuudessa mitään positiivista. Olen ylipainoinen ja sairas ihminen. Olen erakoitunut ja yksinäinen. Lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Koira on kuollut. Mies ei välitä, koska olen ruma ja tylsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti