Alkoholiannokset: 8
Korvaavat nautinnontuottajat: Ei tarvetta
Olotila: Vuoristorataa
_____
Illalla on juhlat. Entiset työkaverit
järjestävät reunionin citypubin loungessa. Porukkaa on tulossa paljon.
Minua jännittää.
Päivässä on muitakin merkittäviä
tapaamisia. Aamupäivällä käyn Kalasataman päihdepolilla tapaamassa
omahenkilöäni. Tiedän etukäteen, että tämä on viimeinen kerta. Asiakkuutemme
mitta on tullut täyteen. Asia on tehnyt minut surulliseksi, mutta samalla olen käynyt
läpi hyvää henkistä prosessia. Kysynyt itseltäni pärjäänkö tästä eteenpäin itsekseni.
Kun suljen vastaanottohuoneen oven takanani, tunnen oloni kohtalaisen varmaksi.
Lounaalla tapaan neljä
kirjailijakollegaa. Alkuun kaadamme pöytään kulttuurialan kurjaa tilaa ja
kustantajien huonoa käytöstä kirjailijoitaan kohtaan. Mutta loppua kohti
tapaaminen hilpeytyy ja pitkästä aikaa saa ihan nauraa kunnolla.
Iltaodotuksen jännitys tiivistyy,
mitä pidemmälle kello käy. Koetan ottaa päivätirsat, mutten saa unta. Kysyn
itseltäni, mitä minä jännitän? No illan alkoholillisuutta tietysti, mutta se ei
ole pääsyy. Onhan näitä juhlia ollut ja ihan hyvin on mennyt. En ole juonut
koko viikolla mitään, joten viikon annoskiintiössäni on hyvin tilaa.
Jännitän ihmisten kohtaamista.
Muistojen palaamista. Haikeutta. Epäonnistumisen tunnetta. Kerroin kohta kolme
vuotta sitten, juuri päivätyön jättäneenä, kirjailijaliiton kuntoutusryhnässä,
että entisten työkavereiden tapaaminen sattuu. Yksi kirjailijakollega kehotti
jättämään nämä tapaamiset. En aikonut, enkä aio, niin tehdä. Päätös on pitänyt.
Olen tavannut vanhoja työkavereita usein. Välillä tapaamiset ovat menneet
hyvin. Välillä on ollut hyvinkin vaikeaa. Erityisesti silloin, kun porukat
puhuvat lähes pelkästään uusista töistään.
Kun suljen kotioven, leikittelen
ajatuksella, että sanon istuessani pöytään: ”Pliis, voidaanko puhua jostain
muusta kuin työasioista.” Tiedän kuitenkin, etten tule noin sanomaan. Mistäpä
muusta entiset työkaverit puhuisivat kuin töistään.
Päihdepolin omahenkilöni on
ihmetellyt aamulla, miksi minä arvotan itseni niin matalalle suhteessa entisiin
työkavereihini. Ovathan kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja ihan
arvostettuja ammatteja. Kysymys on hyvä ja siihen on helppo vastata. Oma arvoni
näyttää olevan suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon ansaitsen rahaa eli en
juuri mitään.
Kävelen ratikkapysäkille, jonka
vieressä on ostoskeskus. Siellä on Alko. Kauppa, jonka välttelemisestä on
tullut minulle elämäntapa. Katson punaista logoa kauppakeskuksen seinällä.
Kun aikanaan aloin ottaa
alkoholionelmaani haltuun, yksi sääntö nousi tärkeämmäksi kuin muut. ”Älä juo
pahaan oloon.” Ohje on pitänyt hyvin. Ei sataprosenttisesti, mutta olen kyennyt
antamaan itselleni anteeksi ne muutamat kerrat, jolloin kontrolli tässä on
pettynyt.
Puhuimme kerran naistenpiirissä
jännittämisestä. Se on kovin yleinen syy alkoholin juomiselle. Ottaa lasillinen, joka
rentouttaa hermosynapsit ja poistaa jännityksen. Juuri tehokkaampaa keinoa ei
taida ollakaan. Kerroin tuolloin, että tukaliin tilanteisiin lähteminen alkaa käydä minulle
melkein mahdottomaksi. Ilman rohkaisuryyppyä. Yksi vertaisista kysyi: ”Mikset
sitten salli sitä yhtä lasillista itsellesi? Eihän se ole pahaan oloon
juomista.”
Tähän päivään mennessä en ole vielä
kyennyt ratkaisemaan, onko jännittäminen minulle pahaa oloa vaiko ei. Ainakin
se tuntuu pahalta.
Tänään päätän, ettei se ole. Kävelen
A-kauppaan ja ostan pikkolopullon valkoviiniä jääkaapista. Istun
puistonpenkille, johon paistaa aurinko, ja juon sen. Sitten lähden juhliin.