Kirjoitin tämän tekstin jo joitakin viikkoja sitten. Lähetin sen päivälehden vieraskynäpalstalle, kun mietin dosentuurini riittävän asiantuntijastatukseksi. Ei riittänyt. Muokkasin tekstiä ja lähetin sen mielipidesivulle. Ei kelvannut sinnekään. Muutin lehteä. Ei onnistanut. Kuten ei alkoholikeskeisen blogialustankaan kanssa. Joten tulkoon se siis tähän:
*****
Istun Villa Sturen päihdeolohuoneen keskustelutilassa. Naispiiri kuuntelee hiljaa, kun meille kerrotaan, että Helsingin kaupunki aikoo lakkauttaa päihdeolohuonetoiminnan. Henkilökunta aikoo tehdä kaikkensa, että edes keskustelupiirit voisivat jossakin muodossa jatkaa. Mutta mikäli tämä sallitaan, anonymiteetistä aiotaan luopua. Vetäjä sanoo, että toimet tarkoittavat monia retkahduksia. Kyynel rakentuu silmäkulmaani. Minä tiedän, mistä hän puhuu.
Minun ei ollut helppo löytää naisryhmää. Havahduin omaan liialliseen alkoholinkäyttööni seitsemän vuotta sitten ja jäin asian kanssa yksin. En sopinut alkoholistin muottiin eikä minua otettu terveydenhuollossa tosissaan. Tein työtä johtavassa asemassa. Perhe-elämäni näytti ulospäin normaalilta. Eihän kukaan nähnyt viinipulloja, joita iltaisin sipitin. Määrät olivat valtavia ja tiesin ystäväni karmean kohtalon kautta, mihin tieni voisi johtaa. Projektisoin hankkeen, jossa aloin itse ottaa alkoholinkäyttöäni haltuun. Kun kerran apua ei ollut tarjolla. Alkuun meni hyvin. Vasta neljän vuoden päästä retkahdin pahasti. Vasta silloin päädyin Helsingin päihdepolille, jossa katsoin ihmeissäni listaa kaupungin järjestämistä matalan kynnyksen keskusteluryhmistä. Marssin Villa Sturen naisryhmään, joka on pitänyt alkoholisuhdettani hallinnassa nämä viimeiset vuodet.
Olen vahvasti vertaistukeen uskova ihminen. Naisena vertaistuelle on aivan omat muotonsa miesten määrittelemän maailman ulkopuolella. Mutta keskustelussa on kyse enemmästä kuin vertaisuudesta. Kun haastattelin viime vuonna kirjani taustatyössä aivotutkijaa, kuulin, että ihmisen tekemät päätökset vaativat ääneen sanoittamista. Aivomme toimivat niin. Kun alkoholin kanssa kamppaileva ihminen kerran viikossa sanoo ääneen omat tavoitteensa, hänen on mahdollista pysyä niissä. Yksin se on miljoona kertaa haastavampaa. Tai jopa mahdotonta.
Miksi ilman nimeä saapuminen on vaikeaa? Minua hävettää sanoa, että yllätyin, kun astuin Villa Sturen naispiiriin ensimmäistä kertaa. Olin itse joutunut alkoholiongelmani kanssa ennakkoluulojen kohteeksi, koska en sopinut muottiin alkoholistiämmästä, joka juo leijonaviinaa sillan alla. Nyt sorruin itse tähän samaan ennakkoluuloon. Keskusteluryhmässä olikin aivan tavallisia naisia. He olivat viehättäviä ja sanavalmiita. Heillä oli omat elämät ja monet kävivät työssä. Tällainen ihminen ei halua nimeään terveydenhuollon järjestelmään alkoholistina. Tämä pelko pitää monia ihmisiä poissa kunnallisilta päihdepoliklinikoilta.
Juttelen Villa Sturen henkilökunnan kanssa lisää. Yritän ymmärtää. Tokihan minä tiedän, että raha pyörittää maailmaa. Päihdeolohuone vie resursseja. Siellä istuu palkattua henkilökuntaa, joka juttelee ihmisten kanssa näiden alkoholiongelmista ja järjestää erilaista toimintaa. Anonymiteetistä luopumisenkin ymmärrän järjestävän tahon tarvitsemien numeroiden valossa, mutta tulen kiukkuiseksi. Näinkö huonosti sosiaalitoimi tuntee asiakkaansa? ”Onhan kolmannella sektorilla anonyymiä toimintaa tarjoavia tahoja”, he ajattelevat. Mutta kaikille AA ei vain sovi. Minä olen yksi heistä.
Anonyymit Alkoholistit on hieno järjestö ja auttanut miljoonia ihmisiä. Mutta järjestöllä on filosofia korkeammasta voimasta ja kokouksissa kiertävät puheenvuorot, jotka eivät sovi minulle. Olen liian keskusteleva ja liian tutkija. Biolääketieteen parissa työskentely on opettanut minulle, ettei ole yhtä ainoaa sairautta maailmassa, joka olisi vain yhdenlainen ja että siihen sopisi vain yksi tietty hoito. Mustavalkoinen malli, jossa korkin täydellinen sulkeminen on ainoa ratkaisu alkoholiriippuvuuteen, on ongelman aliarvioimista. Mikäli korkin sulkeminen on ainoa keino hallita alkoholiongelmaa, monet avuntarvitsijat eivät tule koskaan hakemaan apua.
Minä paasaan ja kirjoitan naisille, joiden elämästä alkoholi on saanut yliotteen. Heitä on todella paljon. He tekevät työtä ja ovat äitejä. Suurin osa heistä ei tiedä, mitä heidän käyttämänsä määrä alkoholia tekee terveydelle tai miten vahingollista se voi olla heidän lähiympäristölleen. Olen surrut sitä, miten vaikeaa näiden ihmisten on löytää matalan kynnyksen päihdeolohuoneita. Sellaisia kuin Villa Sture. Ja nyt minä itken, koska kohta ei ole enää, mitä löytää. Minä en olisi selvinnyt ilman Villa Sturea ja tiedän, että naispiirin vertaiset jakavat tämän totuuden.
Leena Valmu
Biotieteen dosentti
Kirjailija
Alkoholisti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti