Torstai 28. maaliskuuta 2024

Alkoholiannokset: 0

Korvaavat nautinnontuottajat: Lasten kyläily

Olotila: Ristiriitainen

_____

 

Julkaisen tiedon blogini uudesta syntymästä Instagramissa. Teko herättää ristiriitaisia tunteita. Suurin osa niistä vastenmielisiä.

 

En pidä somesta. Suurimmaksi osaksi inhoan sitä. Kun facebook rantautui elämääni, olin aktiivisesti mukana useita vuosia. Tykkäsin naputtaa tekstejä ja julkaisinkin pääasiassa mielipiteitäni lyhyinä pakinoina. Se, mistä en tykännyt, oli kuplautuminen, positivismi ja peukuttamisen aiheuttama riippuvuus dopamiiniryöpyistä. Kuuntelin Jerome Lanierin kirjaa ”10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt”, kun pesin ikkunoita kohta kymmenen vuotta sitten. Seuraavana aamuna deletoin facebook-tilini pysyvästi. Muita somealustoja en silloin käyttänytkään.

 

Kun kolme vuotta sitten hyppäsin vapaaksi kirjailijaksi, elämä oli potkinut minua päähän loppuunpalamisen, vakavan masennuksen ja alkoholiongelman muodossa. En kaivannut uutta riippuvuutta nimeltä some. Mutta olin nöyrä sen suhteen, että uudessa työssäni minun tuli näkyä. 

 

Kirjailijan maailmasta on tullut entistä raadollisempaa. Raha vähenee, kun tulot äänikirjoista ovat lähes olemattomat. Kustantajien hoitama markkinointi on vaatimatonta ja keskittyy isoihin nimiin. Keskiössä on kirjailijuuden ydinkysymys - kuinka kukaan voi ostaa kirjaasi, jollei hän edes tiedä sen olemassaolosta.

 

Perustin Ig-tilin ”kirjailijavalmu” kieli keskellä suuta. Luin algoritmeistä ja niiden periaatteista. Loin työkalun, jossa kerron kirjoistani ja esittelen kirjailijaelämääni. En kuplautunut. Enkä ole riippuvainen.

 

Osallistuin tässä keväällä someinfluensseri Satu Rämön webinaarikoulutukseen. Megamenestynyt kirjailija opetti kollegoille, miten somea voi omassa kirjailijuudessaan hyödyntää. Satu kuvasi henkilöbrändiä seuraavasti: ”Se on kaikkea sitä, mitä sinusta puhutaan, kun et itse ole läsnä.”

 

Kun nyt luen Instagramiin saapuvia viestejä alkoholiblogiini liittyen, en voi olla ajattelematta noita sanoja. Minkälainen on kaikessa tässä sekamelskassa minun henkilöbrändini? Olenko minä ihmisten puheissa se onneton alkoholisti? Vai olenko minä arvostettu kirjailija? Katsotaanko minua säälien alaspäin? Vai ihaillen ylöspäin? Ja onko sillä edes merkitystä?

 

Eikö tärkeintä kuitenkin ole se, mitä minä itse itsestäni ajattelen? Vai onko tässä juuri yksi ongelmani ytimistä? Olenko minä itse itselleni säälittävä luuseri vaiko luova ajattelija? En osaa vastata.

Maanantai 25. maaliskuuta 2024

Alkoholiannoksia: 0
Korvaavia nautinnontuottajia: Keskustelu
Olotila: Epäonnistunut
_____

Kun uudelleenlämmitän tämän yli seitsemän vuotta vanhan blogialustan, vietän neljän kuukauden mittaisen Lappi-jakson viimeisiä päiviä. Olen nimennyt blogin uudelleen ja pyytänyt kotigraafikolta siihen punaisen planssin, joka resonoi tässä välissä julkaisemani kirjan kanssa.

 

Mutta miksi ihmeessä minä jatkan?

 

Heräsin taas tänä aamuna kello 4:21. Takana oli useita vähäunisia öitä. Tunsin että viimeisin näkemäni uni oli ahdistava, vaikken muistanutkaan, mitä siinä tapahtui. Olo oli karmiva. Paine puristi rintalastan alla ja kyynelet odottivat silmäluomien takana. Otin puhelimen yöpöydältä ja aloin kirjoittaa:

 

Alkaa revetä taas. Laitoin äsken viime viikon annosmäärän exceliin. Se alkaa kolmosella. Ykkönen on tavoite, kakkonen hyväksyttävä. Kolmonen ei. Katson exceliä. Edelliseen kolmoseen on vain noin kuukausi aikaa. Niissä on yhteistä se, että olen ollut nuo viikot itsekseni. Nauran muutamalle ystävälleni, jotka juovat kun mies on poissa. Onko minulle käymässä samoin. Pitääkö aina siis olla joku ulkopuolinen, joka valvoo. Mutta eihän mieheni aktiivisesti valvo. Hän on vain läsnä. Mutta ehkäpä siinä piileekin tärkeä kysymys: Enkö voi juoda niin paljon kuin haluan, kun hän on läsnä? Vai enkö halua? En osaa vastata. Sen sijaan hiipii pelko. Olen kohta lähdössä Helsinkiin. Edessä on pari viikkoa itsekseni. Miten silloin käy?

 

Mutta nyt tarvitaan rakentava ote. Mikä on hyvin? Mikä on huonosti? Mitä pitäisi muuttua, että saisin tämän kierteen poikki?

 

Hyvää on, että ymmärrän ongelman. Sen että minulla on alkoholiriippuvuus. Anne ei ymmärtänyt, tai hyväksynyt. Kävi kuten kävi. Hyvää on myös, että minulla on todella pitkiä kausia, kun kaikki on sujunut hyvin. Sen pitäisi luoda varmuutta, että pystyn siihen nytkin. Vaikealta se vain tässä juuri nyt tuntuu.

 

Hyvää on myös se, ettei alkoholi ole enää elämässäni se ultimate hyvänolon tuoja. Tilalle on tullut avanto. Hyviä ovat muutamat rutiiniksi muodostuneet iltatoimet, jotka korvaavat alkoholia. Päivittäinen iltatee. Haastava käsityö, joka hillitsee ahdistavia ajatuskeloja.

 

Mutta mikä sitten on huonosti? Se etten ole normaali ihminen. Sellainen, joka ottaa illalla viinilasin tai geeteen. Sille tulee niistä hyvä olo. Niin minullekin tulee. Olen näiden talvikuukausien aikana useampaan kertaan ajatellut, että ehkä olen muuttumassa normaaliksi. Kun pystyn juomaan yhden viinilasillisen. Saamaan siitä mukavan rentoutuksen ja silti lopettamaan siihen. Saunaoluestakin on tullut tapa. Niinkuin normaaleilla ihmisillä.

 

Mutta en minä taida olla normaali. Minulla on riippuvuus. Aina on riski että ajaudun tähän. Tilanteeseen, joka on vaikea katkaista.

 

Tarvitaan lisää rakentavaa pohdintaa. Mikä tämän kierteen katkaisisi? 

 

Tarvitsen puhumista. Pohdintaa. Vertaistukea. Fuulaan itseäni, kun sanon, että pärjään yksin. Nyt on takana yli kolme kuukautta Lapissa. Täällä ei ole alkoholistiryhmiä. Helsingissä on. Ehkä se lohduttaa minua hiukan pelossa etelään palaamisesta. Mietin tässä puhunko miehelle. Mutta se ei ymmärrä. Lapsi ymmärtää paremmin, mutta jotenkin hän on väärä kohde. Voisin soittaa alkoholistiyställe piiristä. Olemme sopineet niin. Taidan tehdä sen, kun maailma herää. Tai sitten lähetän tämän tekstin sähköpostilla naispiirimme vetäjälle. Olenhan minä kerran ennenkin tehnyt niin.

 

Mutta muitakin toimia täytyy olla. Sipittäminen pitää vaan pistää rankasti poikki. Siinä kohtaan ongelman, jota olen miettinyt usein. Ja se on niin tyhmä, että siitä kirjoittaminenkin tuntuu idioottimaiselta. Voinhan minä sanoa itselleni, että ei saunaolutta tänään. Ei lisää viiniä Kempan alkosta. Miehen ginipullo jääkaapista jonnekin piiloon. Mutta mitä minä saan kiitokseksi? Ei ole ketään, jolle sanoa, että hienosti toimittu. Ei ketään, joka ymmärtäisi, kuinka vaikeaa se on. Ja kuinka paljon kiitosta minä ansaitsisin. Kuntoutusohjaaja sanoi kerran, että laita tarra jääkaapin oveen jokaisesta nollapäivästä. Se tuntui idioottimaisen koulutyttömäiseltä. Niinpä minä kehitin systeemin, jossa ostin itselleni viikonloppuna kukkakimpun aina edellisen viikon nollapäivien mukaan. Alkuun se tuntui hyvältä. Sitten siitäkin tuli naurattavaa. Turhaa rahan tuhlausta. Lopetin homman. Mutta totta se hitto vie on, että minä tarvitsen jonkinlaisen huomion, kiitoksen tai arvostuksen. Tuntuu todella typerältä. Sanoin kerran yhdessä lehtihaastattelussa, kuinka hyvältä tuntui lausua ääneen tyttärelle, kun tulimme teatterista, että onpa mahtavaa, etten juonut viiniä väliajalla. Loppupelissä homma on kai niin yksinkertainen. Asian näkyvyys. Että olisi joku, jolle sanoa illalla, että nyt oli nollapäivä. Että se oli vaikeaa, mutta että olen siitä ylpeä. Arvostus tulee kuitenkin itseltä. Miksei siis riitä, että homma pysyy omassa päässäni. Miksi minun tarvitsee sanoa se? Ehkä se riittyy siihen aivobiologiaan, josta Huotilaisen Minna puhui. Että ihminen tarvitsee päätökseensä sen sanoittamisen ääneen. Mutta kenelle minä sanon? Tarvitseeko kuuntelijan ymmärtää, mistä puhun? Tähän perustuu vertaisten apu. Mutta riittääkö kuuntelijaksi alkoholiongalmaton aviopuoliso? Koira? Tai hömötiainen?

 

Katselen sormiani, jotka naputtavat tekstiä. Ehkä puhuminen ei olekaan ainoa ratkaisu. Minähän olen kirjoittamalla ajatteleva ihminen. Miksi en kirjoita?

 

Olen pitänyt elämäni varrella päiväkirjaa useaan otteeseen. Opuksia löytyy kirjahyllystä monta riviä. Mutta kun kirjoittamisesta tuli minulle työ, vapaa-ajan auttava naputtaminen loppui.

 

Syksyllä 2016 päätin ottaa alkoholiongelmani haltuun kirjoittamalla. Blogia kesti vuoden verran. Muutama vuosi sen jälkeen paketoin tarinan. Vähän niinkuin suljin se. Aivan kuin se olisi loppunut. Kuin minä olisin loppunut. Mutta enhän minä ole. Elän yhä edelleen. Ja sisälläni elää myös alkoholiongelma.

Perjantai 9. maaliskuuta 2024

Alkoholiannokset: 2
Korvaavat nautinnontuottajat: Ystävä
Olotila:Juhlava
_____
 

Ulos baarikaapista kirjani julkaisusta on nyt kulunut vuosi. Teos on saanut massiivisesti julkisuutta. Heti tuoreeltaan istuin TV-haastatteluissa ja vierailin radiossa. Naistenlehdet taistelivat, kuka sai ensimmäisen pitkän jutun ja muut väistyivät. Mutta palasivat sitten pikku hiljaa aiheen pariin uudelleen.

 

Miltä tämä kaikki on minusta tuntunut?

 

Minä kirjoitin tarinaa taistelustani alkoholiriippuvuutta vastaan alunperin itselleni. Päätös julkaista se kirjana ei ollut helppo. Tein sen ajatuksesta auttaa muita kaltaisiani, joita arvelin olevan monia. Enkä ollut väärässä. Ymmärsin ettei avautumisesta tulisi helppoa, mutta uskoin päätökseni kantavan. Julkisuutta oli pakko kestää, mikäli halusi kirjalle tunnettavuutta eli lukijoita - niitä joille tämän tarinan olin kirjoittanut. Eivätkä kirjan myyntitulotkaan haittaisi, sillä vapaaksi kirjailijaksi hyppääminen oli tehnyt elämästäni taloudellisesti haastavaa.

 

Tiesin etukäteen, että kirja ärsyttäisi joitakin tahoja. Minun mallini kohtuullistaa juomista sen sijaan että olisin sulkenut korkin kokonaan, ei sopinut absolutistien yksioikoiseen muottiin. Kun kritisoin tämän riippuvuussairautemme käsittelyä vain yhdenlaisena ongelmana, vaikka kaikista maailman sairauksista on aina olemassa useita erilaisia muotoja, olin ärsyttävän erilainen. Ihmimillisiä uutisia otsikoi juttunsa sanoin ”Leena Valmu on vääränlainen alkoholisti”.

 

Astuminen alkoholiongelman kanssa  julkisuuteen jännitti minua. Kirjoitin siitä jo kirjani epilogissa, joka löytyy tästä blogista päivämäärällä 10. tammikuuta 2023. Huutaa nyt alkoholiongelmasta koko maailmalle, kun se oli vaikea asia puhua edes lähipiirille. Google selittää nykyään Me naisten sanoin, että ”Leena Valmu on uranainen ja alkoholisti, joka joi jopa 50 annosta viikossa”. Seuran otsikko puolestaan kertoo netissä, että ”Leena Valmu sai alkoholiongelmansa hallintaan tiedenaisen keinoin”. Haluanko minä todella antaa itsestäni maailmalle tällaisen kuvan? Enkö mieluummin olisi pehmeä lasten ja nuortenkirjailija tai viisas tiedenainen?

 

Kirjailijan näkökulmasta kirjan saama julkisuus ei ole ollut minulle mieluista. Toki näkyvyys on tuonut asiaa esiin, mutta lehtijutut ovat halunneet koko ajan puhua vain alkoholiongelmastani. Kirja on jäänyt sivuun. Koko tänä aikana siitä on kirjoitettu vain yksi ainoa kirja-arvostelu. Maaseudun tulevaisuus sanoo, että kirja on kirkas keskustelunavaus työelämän vaietusta aiheesta ja antaa vertaistukea monelle ongelmakäyttäjälle.

 

Eikä tämä kipeä avautuminen ole pullistanut edes köyhän kirjailijan lompakkoa. Kustantaja sanoi julkistamisen yhteydessä, että tämä on sellainen kirja, joka tulee myymään eniten äänikirjana. Sitä ei kehdata mennä fyysisesti ostamaan. En oikein uskonut asiaa, mutta oikeassahan he olivat. Painettua kirjaa on myyty vain muutama sata kappaletta, mutta äänikirjaa on kuunneltu hyvin. Ja koska äänikirjan korvaus kirjailijalle on lähellä nollaa, oli koko viime vuoden myyntipalkkion summa pienempi kuin mitä saan yhdestä kirjoittamastani lehtijutusta. Se harmittaa, vaikkei raha toki teekään ihmistä onnelliseksi.

 

Tärkeintä tässä vuodessa ovat olleet palautteet, joita on tullut paljon. Suurin osa naisilta, jotka ovat hyvin paljon itseni kaltaisia. Monet kysyvät apua, esimerkiksi paikkoja joihin voi mennä puhumaan. Muutamat kertovat aloittaneensa kohtuullistamishankkeen jalanjäljissäni. Jotkut pohtivat juomisensa juurisyitä ja miettivät ratkaisuja niihin. Olen lukenut yhteydenotoista kaikki, itkenyt usein ja vastannut moniin. Ehkäpä ulostulollani on kuitenkin ollut merkitystä. Joitakuita se on ehkä auttanut. Itsestäni en ole varma.