Kun uudelleenlämmitän tämän yli seitsemän vuotta vanhan blogialustan, vietän neljän kuukauden mittaisen Lappi-jakson viimeisiä päiviä. Olen nimennyt blogin uudelleen ja pyytänyt kotigraafikolta siihen punaisen planssin, joka resonoi tässä välissä julkaisemani kirjan kanssa.
Mutta miksi ihmeessä minä jatkan?
Heräsin taas tänä aamuna kello 4:21. Takana oli useita vähäunisia öitä. Tunsin että viimeisin näkemäni uni oli ahdistava, vaikken muistanutkaan, mitä siinä tapahtui. Olo oli karmiva. Paine puristi rintalastan alla ja kyynelet odottivat silmäluomien takana. Otin puhelimen yöpöydältä ja aloin kirjoittaa:
Alkaa revetä taas. Laitoin äsken viime viikon annosmäärän exceliin. Se alkaa kolmosella. Ykkönen on tavoite, kakkonen hyväksyttävä. Kolmonen ei. Katson exceliä. Edelliseen kolmoseen on vain noin kuukausi aikaa. Niissä on yhteistä se, että olen ollut nuo viikot itsekseni. Nauran muutamalle ystävälleni, jotka juovat kun mies on poissa. Onko minulle käymässä samoin. Pitääkö aina siis olla joku ulkopuolinen, joka valvoo. Mutta eihän mieheni aktiivisesti valvo. Hän on vain läsnä. Mutta ehkäpä siinä piileekin tärkeä kysymys: Enkö voi juoda niin paljon kuin haluan, kun hän on läsnä? Vai enkö halua? En osaa vastata. Sen sijaan hiipii pelko. Olen kohta lähdössä Helsinkiin. Edessä on pari viikkoa itsekseni. Miten silloin käy?
Mutta nyt tarvitaan rakentava ote. Mikä on hyvin? Mikä on huonosti? Mitä pitäisi muuttua, että saisin tämän kierteen poikki?
Hyvää on, että ymmärrän ongelman. Sen että minulla on alkoholiriippuvuus. Anne ei ymmärtänyt, tai hyväksynyt. Kävi kuten kävi. Hyvää on myös, että minulla on todella pitkiä kausia, kun kaikki on sujunut hyvin. Sen pitäisi luoda varmuutta, että pystyn siihen nytkin. Vaikealta se vain tässä juuri nyt tuntuu.
Hyvää on myös se, ettei alkoholi ole enää elämässäni se ultimate hyvänolon tuoja. Tilalle on tullut avanto. Hyviä ovat muutamat rutiiniksi muodostuneet iltatoimet, jotka korvaavat alkoholia. Päivittäinen iltatee. Haastava käsityö, joka hillitsee ahdistavia ajatuskeloja.
Mutta mikä sitten on huonosti? Se etten ole normaali ihminen. Sellainen, joka ottaa illalla viinilasin tai geeteen. Sille tulee niistä hyvä olo. Niin minullekin tulee. Olen näiden talvikuukausien aikana useampaan kertaan ajatellut, että ehkä olen muuttumassa normaaliksi. Kun pystyn juomaan yhden viinilasillisen. Saamaan siitä mukavan rentoutuksen ja silti lopettamaan siihen. Saunaoluestakin on tullut tapa. Niinkuin normaaleilla ihmisillä.
Mutta en minä taida olla normaali. Minulla on riippuvuus. Aina on riski että ajaudun tähän. Tilanteeseen, joka on vaikea katkaista.
Tarvitaan lisää rakentavaa pohdintaa. Mikä tämän kierteen katkaisisi?
Tarvitsen puhumista. Pohdintaa. Vertaistukea. Fuulaan itseäni, kun sanon, että pärjään yksin. Nyt on takana yli kolme kuukautta Lapissa. Täällä ei ole alkoholistiryhmiä. Helsingissä on. Ehkä se lohduttaa minua hiukan pelossa etelään palaamisesta. Mietin tässä puhunko miehelle. Mutta se ei ymmärrä. Lapsi ymmärtää paremmin, mutta jotenkin hän on väärä kohde. Voisin soittaa alkoholistiyställe piiristä. Olemme sopineet niin. Taidan tehdä sen, kun maailma herää. Tai sitten lähetän tämän tekstin sähköpostilla naispiirimme vetäjälle. Olenhan minä kerran ennenkin tehnyt niin.
Mutta muitakin toimia täytyy olla. Sipittäminen pitää vaan pistää rankasti poikki. Siinä kohtaan ongelman, jota olen miettinyt usein. Ja se on niin tyhmä, että siitä kirjoittaminenkin tuntuu idioottimaiselta. Voinhan minä sanoa itselleni, että ei saunaolutta tänään. Ei lisää viiniä Kempan alkosta. Miehen ginipullo jääkaapista jonnekin piiloon. Mutta mitä minä saan kiitokseksi? Ei ole ketään, jolle sanoa, että hienosti toimittu. Ei ketään, joka ymmärtäisi, kuinka vaikeaa se on. Ja kuinka paljon kiitosta minä ansaitsisin. Kuntoutusohjaaja sanoi kerran, että laita tarra jääkaapin oveen jokaisesta nollapäivästä. Se tuntui idioottimaisen koulutyttömäiseltä. Niinpä minä kehitin systeemin, jossa ostin itselleni viikonloppuna kukkakimpun aina edellisen viikon nollapäivien mukaan. Alkuun se tuntui hyvältä. Sitten siitäkin tuli naurattavaa. Turhaa rahan tuhlausta. Lopetin homman. Mutta totta se hitto vie on, että minä tarvitsen jonkinlaisen huomion, kiitoksen tai arvostuksen. Tuntuu todella typerältä. Sanoin kerran yhdessä lehtihaastattelussa, kuinka hyvältä tuntui lausua ääneen tyttärelle, kun tulimme teatterista, että onpa mahtavaa, etten juonut viiniä väliajalla. Loppupelissä homma on kai niin yksinkertainen. Asian näkyvyys. Että olisi joku, jolle sanoa illalla, että nyt oli nollapäivä. Että se oli vaikeaa, mutta että olen siitä ylpeä. Arvostus tulee kuitenkin itseltä. Miksei siis riitä, että homma pysyy omassa päässäni. Miksi minun tarvitsee sanoa se? Ehkä se riittyy siihen aivobiologiaan, josta Huotilaisen Minna puhui. Että ihminen tarvitsee päätökseensä sen sanoittamisen ääneen. Mutta kenelle minä sanon? Tarvitseeko kuuntelijan ymmärtää, mistä puhun? Tähän perustuu vertaisten apu. Mutta riittääkö kuuntelijaksi alkoholiongalmaton aviopuoliso? Koira? Tai hömötiainen?
Katselen sormiani, jotka naputtavat tekstiä. Ehkä puhuminen ei olekaan ainoa ratkaisu. Minähän olen kirjoittamalla ajatteleva ihminen. Miksi en kirjoita?
Olen pitänyt elämäni varrella päiväkirjaa useaan otteeseen. Opuksia löytyy kirjahyllystä monta riviä. Mutta kun kirjoittamisesta tuli minulle työ, vapaa-ajan auttava naputtaminen loppui.
Syksyllä 2016 päätin ottaa alkoholiongelmani haltuun kirjoittamalla. Blogia kesti vuoden verran. Muutama vuosi sen jälkeen paketoin tarinan. Vähän niinkuin suljin se. Aivan kuin se olisi loppunut. Kuin minä olisin loppunut. Mutta enhän minä ole. Elän yhä edelleen. Ja sisälläni elää myös alkoholiongelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti