Ulos baarikaapista kirjani julkaisusta on nyt kulunut vuosi. Teos on saanut massiivisesti julkisuutta. Heti tuoreeltaan istuin TV-haastatteluissa ja vierailin radiossa. Naistenlehdet taistelivat, kuka sai ensimmäisen pitkän jutun ja muut väistyivät. Mutta palasivat sitten pikku hiljaa aiheen pariin uudelleen.
Miltä tämä kaikki on minusta tuntunut?
Minä kirjoitin tarinaa taistelustani alkoholiriippuvuutta vastaan alunperin itselleni. Päätös julkaista se kirjana ei ollut helppo. Tein sen ajatuksesta auttaa muita kaltaisiani, joita arvelin olevan monia. Enkä ollut väärässä. Ymmärsin ettei avautumisesta tulisi helppoa, mutta uskoin päätökseni kantavan. Julkisuutta oli pakko kestää, mikäli halusi kirjalle tunnettavuutta eli lukijoita - niitä joille tämän tarinan olin kirjoittanut. Eivätkä kirjan myyntitulotkaan haittaisi, sillä vapaaksi kirjailijaksi hyppääminen oli tehnyt elämästäni taloudellisesti haastavaa.
Tiesin etukäteen, että kirja ärsyttäisi joitakin tahoja. Minun mallini kohtuullistaa juomista sen sijaan että olisin sulkenut korkin kokonaan, ei sopinut absolutistien yksioikoiseen muottiin. Kun kritisoin tämän riippuvuussairautemme käsittelyä vain yhdenlaisena ongelmana, vaikka kaikista maailman sairauksista on aina olemassa useita erilaisia muotoja, olin ärsyttävän erilainen. Ihmimillisiä uutisia otsikoi juttunsa sanoin ”Leena Valmu on vääränlainen alkoholisti”.
Astuminen alkoholiongelman kanssa julkisuuteen jännitti minua. Kirjoitin siitä jo kirjani epilogissa, joka löytyy tästä blogista päivämäärällä 10. tammikuuta 2023. Huutaa nyt alkoholiongelmasta koko maailmalle, kun se oli vaikea asia puhua edes lähipiirille. Google selittää nykyään Me naisten sanoin, että ”Leena Valmu on uranainen ja alkoholisti, joka joi jopa 50 annosta viikossa”. Seuran otsikko puolestaan kertoo netissä, että ”Leena Valmu sai alkoholiongelmansa hallintaan tiedenaisen keinoin”. Haluanko minä todella antaa itsestäni maailmalle tällaisen kuvan? Enkö mieluummin olisi pehmeä lasten ja nuortenkirjailija tai viisas tiedenainen?
Kirjailijan näkökulmasta kirjan saama julkisuus ei ole ollut minulle mieluista. Toki näkyvyys on tuonut asiaa esiin, mutta lehtijutut ovat halunneet koko ajan puhua vain alkoholiongelmastani. Kirja on jäänyt sivuun. Koko tänä aikana siitä on kirjoitettu vain yksi ainoa kirja-arvostelu. Maaseudun tulevaisuus sanoo, että kirja on kirkas keskustelunavaus työelämän vaietusta aiheesta ja antaa vertaistukea monelle ongelmakäyttäjälle.
Eikä tämä kipeä avautuminen ole pullistanut edes köyhän kirjailijan lompakkoa. Kustantaja sanoi julkistamisen yhteydessä, että tämä on sellainen kirja, joka tulee myymään eniten äänikirjana. Sitä ei kehdata mennä fyysisesti ostamaan. En oikein uskonut asiaa, mutta oikeassahan he olivat. Painettua kirjaa on myyty vain muutama sata kappaletta, mutta äänikirjaa on kuunneltu hyvin. Ja koska äänikirjan korvaus kirjailijalle on lähellä nollaa, oli koko viime vuoden myyntipalkkion summa pienempi kuin mitä saan yhdestä kirjoittamastani lehtijutusta. Se harmittaa, vaikkei raha toki teekään ihmistä onnelliseksi.
Tärkeintä tässä vuodessa ovat olleet palautteet, joita on tullut paljon. Suurin osa naisilta, jotka ovat hyvin paljon itseni kaltaisia. Monet kysyvät apua, esimerkiksi paikkoja joihin voi mennä puhumaan. Muutamat kertovat aloittaneensa kohtuullistamishankkeen jalanjäljissäni. Jotkut pohtivat juomisensa juurisyitä ja miettivät ratkaisuja niihin. Olen lukenut yhteydenotoista kaikki, itkenyt usein ja vastannut moniin. Ehkäpä ulostulollani on kuitenkin ollut merkitystä. Joitakuita se on ehkä auttanut. Itsestäni en ole varma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti