Alkoholiannoksia: 0
On sydäntalvi. Naputan näitä sanoja Lapin-talomme lämminhenkisessä kirjastossa. Hirsiseinien ulkopuolella paukkuu kireä pakkanen. Vieressä pöydällä höyryää muumimukillinen glögiä. Siinä ei ole alkoholia.
Olen tulossa rämisten ulos baarikaapista kahden kuukauden päästä. Enää ei riitä, että kerron parille kaverille. Nyt huudetaan sitten koko maailmalle.
Vaikka kirjan julkaiseminen on ollut tiedossa jo jonkin aikaa, ei vieläkään ole ollut helppoa puhua siitä täysin avoimesti. Tai ylpeästi. Mieheni on sen sijaan mainostanut opusta laajemmin. Luulen lähes kaikkien hänen kavereidensa tietävän asiasta. Omille ystävilleni olen maininnut asiasta valikoiden. Reaktio on ollut vaihteleva. Olen saanut kannustavia kommentteja, mutta yllättäen kertomani on herättänyt joissakuissa ihmetystä. Valitettavan monta vaivautunutta hiljaisuutta olen myös saanut aikaan. Mieheni sanoo, että hänen tuttavistaan kukaan ei ole ollut vaivaantunut. Se ei ole ihme. Hänhän ei puhukaan omasta ongelmastaan. Minä puhun.
Kun minulta kysytään, jännittääkö kirjan ilmestyminen, vastaan rehellisesti, että jonkin verran. Jännityksestä huolimatta uskon kuitenkin, että tarinani tarvitsi tulla kirjoitetuksi. Itseni takia, mutta vielä enemmän muiden alkoholiongelmien kanssa painivien takia.
Tänään minulla menee hyvin. Oloni on seesteinen ja jollakin tapaa kiitollinen.
Aina ei ole mennyt näin hyvin. Eikä ehkä tulevaisuudessakaan tule menemään. Mutten välitä siitä. Koetan tehdä parhaani niissä rajoissa, joiden sisälle mahdun.
Olen juonut edellisen viinilasillisen muutama päivä sitten. Söimme mieheni kanssa poropastaa saunan jälkeen. Merkitsin juomani kaksi alkoholiannosta puhelimeen.
Sitten retkahtamiseni viikkoannokseni eivät ole kertaakaan ylittäneet sallittua suurkulutuksen rajaa. Ja aikaa on kulunut jo melkein vuosi. Viikossa juomieni annosten määrä vaihtelee nollan ja viidentoista välillä, useammin se on lähempänä ensimmäistä.
Mutta annoksissa onnistumisen yläpuolella on jotakin huomattavasti merkittävämpää. Minussa on tapahtunut suuri muutos. Mullistava suorastaan. Muistan hyvin, kuinka sanoitin sen ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmässä.
”Tämä on ihan ihmeellistä”, sanoin. ”Minun ei tehnyt mieli juoda.
Kerroin ympärilläni istuville naisille, kuinka kohtuullistamishankettani leimasi aikanaan halu juoda lisää ja huono olo siitä, ettei niin ole saanut tehdä.
Nyt tilanne on muuttunut. Olen voinut pikkuhiljaa hellittää kontrollista, jolla aiemmin suitsin alkoholinkäyttöäni. Nyt valinta alkoholittomista päivistä tapahtuu useammin täysin spontaanisti.
On mahdotonta sanoa, mikä muutoksen on aiheuttanut. Kovin kauas veikkaus ei varmaan mene, jos sanon sen johtuvan puhumisesta. Vertaistuesta. Avoimuudesta perheen kesken. Kyvystä lausua ääneen, että onpa hemmetin hyvä, etten juonut tällä teatterireissulla mitään.
Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kipupisteitäkin vielä löytyy.
Ei ole ihan saumatonta mennä yltiökosteisiin hippaloihin, joissa viini virtaa ja pullo kiertää ringissä. Useampaan tällaiseen olen jättänyt menemättä. Mutta toisaalta monia aivan tavallisia viinittelyiltoja olen käynyt läpi kerrassaan hyvällä mielin vain parilla lasillisella.
Kenellekään tätä blogia lukeneelle ei liene yllätys, että pahan olon hetket ovat alkoholin kanssa niitä vaikeimpia. Ovathan ne hankalia ilman alkoholiakin.
Mietin välillä, johtuuko onnistumiseni alkoholin kanssa oikeastaan ollenkaan mistään matkan varrella oppimastani, vai onko kyse vain siitä, että paha oloni on dramaattisesti vähentynyt. Vai onko paha oloni vähentynyt sen vuoksi, että juon vähemmän? Mahdottomia kysymyksiä, joihin on ehkä turhakin etsiä vastausta.
Tärkeintä on, että tällä hetkellä uskon tulevaan. Mukana kulkee kuitenkin realistinen pelko tulevasta. Olenhan minä tyypillinen suomalainen pessimisti.
Sinulle, joka kärsit alkoholiongelmasta, haluan vielä sanoa: Älä luovuta. Minun mallini ei ehkä sovi juuri sinulle, mutta löydät kyllä omasi. Kunhan muistat, ettet ole yksin. Meitä on monta.