Kumpulan puutaloalue merkitsee minulle paljon. Välillä selitän, että kyse on epigenetiikasta. Äitini lapsuudenkoti kun on tässä vieressä. Oikeasti en tiedä, uskonko selitykseen itsekään. Ehkä kyse on vain unelmasta ja sen toteutumisesta.
Elin silloin elämän ruuhkavuosia. Olin mennyt toista kertaa naimisiin ja synnyttänyt pienen tyttären. Asuimme Kalliossa. Tein väitöskirjaa Viikissä. Pyöräilin töihin pitkin Kumpulanlaakson pyörätietä. Katselin päivittäin Limingantien vanhoja kaksikerroksisia puutaloja, joissa oli aikanaan asunut useita työläisperheitä. Nyt ne olivat Helsingin punavihreän kumttuurikuplan ydintä. ”Kunpa minä joskus voisin asua tuossa.” Ja nyt minä asun. Ainakin osittain.
Mies esitti haaveensa Lappiin muuttamisesta, kun lapset olivat aikuistumassa. Tiesimme että yksi merkittävistä elämän käänekohdista tarvitsi muutosta. Suostuin ehdotukseen sillä ehdolla, että meille jäisi varaa pitää pieni asunto myös Helsingissä. Mikäli uskoisin ylempään todellisuuteen, sanoisin että elämäni pääkäsikirjoittaja laittoi silloin kolme vuotta sitten eteeni Kumpulan kolon. Muuten tuota ihmettä on vaikea selittää. Mutta sellaistahan elämä kai on.
Kumpulan kyläjuhlat on Helsingin vanhin kaupunginosajuhla, jota on vietetty yli 30 vuoden ajan joka toinen kevät. Se on maaginen tapahtuma, joka vetää porukkaa kuin maailman suurin magneetti. Lavoja on kirjallisuudelle ja musiikille, ruokaa kaikille, leikkejä lapsille. Kotikatumme myyntikojujen ohi valuu väkeä virtanaan aamusta illansuuhun.
Me myymme miehen kanssa kirjojamme. ”Käsintehtyä kirjallisuutta tästä talosta”. Onhan meillä molemmilla esitykset lavallakin. Joten ihan kivasti kauppa käy.
Vielä kivempaa on ihmisten kohtaaminen. Mies on omassa elementissään ja juttelee paljon. Hänen uusi kirjansa kiinnostaa. Minä istun sivummalla. Muutama ostaa uutta lastenkirjaani. Nuortendekkareita piipahtaa jokunen ihminen kehumassa. Se tuntuu aina kivalta.
Paras kohtaaminen syntyy kuitenkin Baarikaappi-kirjani tiimoilta. Suunnilleen ikäisemme pariskunta pysähtyy katsomaan kirjojamme. Miehen kirjojen kuvat kiinnostavat ensin. Rouva kuitenkin huomaa alkoholiopukseni. ”Katso”, hän sanoo miehelleen. Minun odotetaan sanovan jotakin. ”Julkaisin vuosi sitten tarinan omaan alkoholiongelmaani havahtumisesta”, sanon ehkä vähän liian hiljaa. ”Sitä on luettu paljon”, vahvistan vielä. Joku minussa kinnaa vastaan. En haluaisi taas joutua selittämään. Vieras mies kääntyy minuun päin ja kysyy, kauanko olen ollut raittiina. Oma mieheni vastaa puolestani. ”Leena on sellainen poikkeuksellinen alkoholisti, että käyttää kohtuudella alkoholia.” Olen varautunut ryöpähdykseen vääränlaisesta alkoholistista ja halveksivasta katseesta - ”kuka sinä oikein kuvittelet olevasi, et ymmärrä mitään”. Mutta vastaukseksi tuleekin aivan muuta.
”Minä olen pitänyt juomapäiväkirjaa vuodesta 2008”, mies sanoo. Minä kerron merkinneeni kaikki käyttämäni alkoholiannokset puhelinäppiin vuodesta 2016 alkaen. Mies kertoo käyneensä pitkään A-klinikalla, kunnes eräänä päivänä vetäjä otti hänet syrjään ja sanoi: ”Älä kerro tätä kenellekään, mutta minun mielestäni sinulla olisi hyvät mahdollisuudet kyetä käyttämään alkoholia kohtuudella.” Ja näin oli nyt jo pidempään tapahtunut.
Pariskunta ostaa Ulos baarikaapista -kirjan. He vaikuttavat iloisilta, kun poistuvat, ja toivottavat hyvää kesää. Mutta iloisin kaikista olen minä.
Olen tavannut ensimmäisen alkoholiongelmaisen, joka tuntuu olevan täysin kaltaiseni ja elävän alkoholiarkea samalla tavalla kuin minä olen päättänyt sitä elää. Ja vieläpä onnistuneesti. Miten se voikin tuntua näin uskomattoman hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti