Alkoholiannokset: 0
Korvaavia nautinnontuottajia: Uinti
Olotila: Syksyinen
____
Kun nousen joesta, olotila on hyvä. Vaihdan vaatteet jäisellä laiturilla. Ainoa elävä olento näköpiirissä on urossorsa, joka tuijottaa minua muutaman metrin päästä. Sen täytyy miettiä muuttoa etelään. Minä jatkan pyörällä töihin. Olen vaihtanut viikonloppuna Ainoon nastarenkaat.
Raitistuneita alkoholisteja tuntuu yhdistävän ainakin kaksi korvaavaa nautinnontuottajaa. Toinen on kylmään veteen itsensä dippaaminen, toinen makean puputtaminen, oli se sitten jäätelöä, leivoksia, pullaa tai kakkua. Taustalta täytyy löytyä biokemiallinen syy. En jaksa miettiä, mikä se on.
Sunnuntai 29. lokakuuta 2017
Alkoholiannokset: 0
Korvaavia nautinnontuottajia: Kirja
Olotila: Väsynyt
____
Ostan aktikvariaatista Lilli Loiri-Sepän koostaman kirjan Selviämistarinoita, jossa yhdeksäntoista alkoholiongelmaista alkoholistia kertoo oman selviytymistarinansa. Kirjan parissa viikonloppu soljuu nopeasti, olotila ei kuitenkaan parane, ehkä jopa aavistuksen päinvastoin. Yöuniin ui pitkästä aikaa ahdistus.
Kirjan henkilöistä osa kertoo tarinansa omalla nimellään, osa pysyy nimettömänä. Porukassa on sekä miehiä että naisia ja sieltä löytyy lääkäriä, näyttelijää, muusikkoa, graafikkoa, urheilijaa, yliopistolehtoria, toimitusjohtajaa sekä kirjailijaa.
Tarinat koskettavat ja ne laittavat ajattelemaan. Jälleen. Alan olla väsynyt analysointiin. Ottaisin mielelläni vastaan päivän, jolloin ei tarvitsisi pohtia minuutta viinilasissa. Viikkokaan ei haittaisi. Eikä vuosi. Tai kymmenen.
Aikajänne kirjan tarinoissa koskee erityisesti. Minä kuvittelen olevani hyvässä hapessa, kun olen saamassa pakettiin vuoden mittaisen hankkeeni. Kattia kanssa. Olen pitkän matkan alkumetreillä. Luen raitistuneen miehen tunteita sosiaalisen elämän muutoksessa. Ensimmäiset pari kolme vuotta olivat kuulemma vaikeimmat. Luen kolmekymmentäseitsemän vuotta raittiina pysyneen miehen arjesta, jossa jokainen päivä on yhä edelleen taistelua, alkoholiako vaiko ei.
Poimin tarinoista alkoholin erityispiirteitä naisen kohdalla, sekä biologisesti että kulttuurillisesti. En pidä siitä, mitä luen. Alleviivan täkyjä alkoholittomaan arkeen sekä erityisesti sosiaaliseen elämään. Tykkään kommentista, että sosiaalisissa tilanteissa kukaan ei oikeasti kiinnitä huomiota, mitä sinä juot, jollet tuo sitä itse esille. Vertaan kertomusten päähenkilöiden avoimuutta ja ympäröivän maailman suhdetta raitistumiseen. Silmät kyyneltyvät pariin otteeseen, kun sivuja kertyy lisää. Raivostuminen on silti herkistymistä yleisempi tunne. Samaistuminen on kaikkein yleisin.
Korvaavia nautinnontuottajia: Kirja
Olotila: Väsynyt
____
Ostan aktikvariaatista Lilli Loiri-Sepän koostaman kirjan Selviämistarinoita, jossa yhdeksäntoista alkoholiongelmaista alkoholistia kertoo oman selviytymistarinansa. Kirjan parissa viikonloppu soljuu nopeasti, olotila ei kuitenkaan parane, ehkä jopa aavistuksen päinvastoin. Yöuniin ui pitkästä aikaa ahdistus.
Kirjan henkilöistä osa kertoo tarinansa omalla nimellään, osa pysyy nimettömänä. Porukassa on sekä miehiä että naisia ja sieltä löytyy lääkäriä, näyttelijää, muusikkoa, graafikkoa, urheilijaa, yliopistolehtoria, toimitusjohtajaa sekä kirjailijaa.
Tarinat koskettavat ja ne laittavat ajattelemaan. Jälleen. Alan olla väsynyt analysointiin. Ottaisin mielelläni vastaan päivän, jolloin ei tarvitsisi pohtia minuutta viinilasissa. Viikkokaan ei haittaisi. Eikä vuosi. Tai kymmenen.
Aikajänne kirjan tarinoissa koskee erityisesti. Minä kuvittelen olevani hyvässä hapessa, kun olen saamassa pakettiin vuoden mittaisen hankkeeni. Kattia kanssa. Olen pitkän matkan alkumetreillä. Luen raitistuneen miehen tunteita sosiaalisen elämän muutoksessa. Ensimmäiset pari kolme vuotta olivat kuulemma vaikeimmat. Luen kolmekymmentäseitsemän vuotta raittiina pysyneen miehen arjesta, jossa jokainen päivä on yhä edelleen taistelua, alkoholiako vaiko ei.
Poimin tarinoista alkoholin erityispiirteitä naisen kohdalla, sekä biologisesti että kulttuurillisesti. En pidä siitä, mitä luen. Alleviivan täkyjä alkoholittomaan arkeen sekä erityisesti sosiaaliseen elämään. Tykkään kommentista, että sosiaalisissa tilanteissa kukaan ei oikeasti kiinnitä huomiota, mitä sinä juot, jollet tuo sitä itse esille. Vertaan kertomusten päähenkilöiden avoimuutta ja ympäröivän maailman suhdetta raitistumiseen. Silmät kyyneltyvät pariin otteeseen, kun sivuja kertyy lisää. Raivostuminen on silti herkistymistä yleisempi tunne. Samaistuminen on kaikkein yleisin.
Keskiviikko 25. lokakuuta 2017
Alkoholiannokset: 0
Korvaavia nautinnontuottajia: Ei ole
Olotila: Apea
____
Kuulen alkoholisminsa myöntäneen tuttavan suusta uuden alkoholiongelman määritelmän: Jos juominen tuo enemmän surua ja häpeää kuin iloa ja vapautta, on ongelma.
Suru: Juomiseni on tuottanut paljon surua. Vielä enemmän läheisilleni kuin itselleni. Ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että surun hetkinä on itse ollut tilassa, jossa surua ei ole kykennyt rekisteröimään. Viimeiseen vuoteenkin on liittynyt paljon peilattua surua ja uskomaton määrä kyyneleitä. Ilman alkoholia niitä tuskin olisi vuodatettu.
Häpeä: Tämä osa alkoholinjuontia on se, josta ei puhuta ja josta ei haluta puhua. En ole tässä poikkeus. Onneksi ihmisen biologia toimii häpeä häviöksi ja ei-toivotut asiat tupataan unohtamaan. Niin minullekin olen käynyt. Muistan sähellyksiä sieltä täältä. Lähes kaikki liittyvät pitkien iltojen aikaisiin aamuihin. Viimeisimpänä työpaikalla järjestämieni viisikymppisten saunajatkot, joissa kaadoin elämäntuskaani kyynelten kera entisille työkavereille. Sama tarina toistui sen seitsemän kertaa. Hyvin muistan myös kesäöisen paluun pyörällä tuttavien puutarhajuhlasta ja pöllähdyksen nokkosten täyttämään ojaan oksennuksen lentäessä stongan yli. Seuraavana aamuna tein päätöksen rajoittaa juomista ja onnistuin olemaan alkoholitta kaksi päivää. Minä en tiedä, miten hävettävä olen umpihumalassa ollut, mutta mikäli tytärtäni on uskominen, hyvin hävettävä. Ja minä häpeän.
Ilo: Mutta juominen on tuonut myös paljon iloa. Mikäli ilon määrää mittaa puhtaan analyyttisesti, se on useimmiten sijoittunut juomisen odottamiseen, ajatukseen tulevasta juhlasta tai tapahtumasta, sekä tunteihin, jolloin humala on ollut nousussa eli muutamien ensimmäisten lasillisten kohdalle. Iloisia hetkiä olisi listattavaksi lähes loputtomiin. Väitösjuhla, viisikymppiset, tunnelijuoksumatka Tukholmaan, Baaripähkinän suomenmestaruusristeily, lapsen yo-juhlat, häät ja niiden jatkot, yksitoista peräkkäistä vappuvastaanottoa puutarhassamne, elävien kuolleiden yön kolmekymppiset, hiihtolomien päätösviikonloput viiden tähden kodalla, juhannukset maaseutusukulaisissa ja perjantai-illat miehen kanssa aterioiden, kun lapset olivat pienenä vetäytyneet nukkumaan.
Vapaus: Alkoholi on nostanut minut stressin yläpuolelle lukuisia kertoja työpäivän jälkeen. Se on vaimentanut ulkomaisten kollegoiden idioottimaiselta tuntuvaa jankkaamista, se on hoitanut selkäänpuukotuksen aiheuttamaa haavaa ja puskuroinut deadlinejen venymistä. Päivätyön lisäksi se on antanut ilmaa siipien alle kirjailijana. Se on rentouttanut oudoissa tilaisuuksissa, joissa ei le tuntenut ketään ja luonut ensimmäiset sanat, kun ei ole tiennyt, mitä sanoa.
Minulla ei ole mitään keinoa laittaa näitä neljää palikkaa kahteen vaakakuppiin, suru-häpeä ja ilo-vapaus, nähdäkseni kumpi vaakakupeista on raskaampi. Minulla on kuitenkin kaikki syy uskoa, että ensimmäiset punnukset painavat enemmän. Siksihän minä juuri tässä tänäänkin tätä kirjoitan.
Korvaavia nautinnontuottajia: Ei ole
Olotila: Apea
____
Kuulen alkoholisminsa myöntäneen tuttavan suusta uuden alkoholiongelman määritelmän: Jos juominen tuo enemmän surua ja häpeää kuin iloa ja vapautta, on ongelma.
Suru: Juomiseni on tuottanut paljon surua. Vielä enemmän läheisilleni kuin itselleni. Ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että surun hetkinä on itse ollut tilassa, jossa surua ei ole kykennyt rekisteröimään. Viimeiseen vuoteenkin on liittynyt paljon peilattua surua ja uskomaton määrä kyyneleitä. Ilman alkoholia niitä tuskin olisi vuodatettu.
Häpeä: Tämä osa alkoholinjuontia on se, josta ei puhuta ja josta ei haluta puhua. En ole tässä poikkeus. Onneksi ihmisen biologia toimii häpeä häviöksi ja ei-toivotut asiat tupataan unohtamaan. Niin minullekin olen käynyt. Muistan sähellyksiä sieltä täältä. Lähes kaikki liittyvät pitkien iltojen aikaisiin aamuihin. Viimeisimpänä työpaikalla järjestämieni viisikymppisten saunajatkot, joissa kaadoin elämäntuskaani kyynelten kera entisille työkavereille. Sama tarina toistui sen seitsemän kertaa. Hyvin muistan myös kesäöisen paluun pyörällä tuttavien puutarhajuhlasta ja pöllähdyksen nokkosten täyttämään ojaan oksennuksen lentäessä stongan yli. Seuraavana aamuna tein päätöksen rajoittaa juomista ja onnistuin olemaan alkoholitta kaksi päivää. Minä en tiedä, miten hävettävä olen umpihumalassa ollut, mutta mikäli tytärtäni on uskominen, hyvin hävettävä. Ja minä häpeän.
Ilo: Mutta juominen on tuonut myös paljon iloa. Mikäli ilon määrää mittaa puhtaan analyyttisesti, se on useimmiten sijoittunut juomisen odottamiseen, ajatukseen tulevasta juhlasta tai tapahtumasta, sekä tunteihin, jolloin humala on ollut nousussa eli muutamien ensimmäisten lasillisten kohdalle. Iloisia hetkiä olisi listattavaksi lähes loputtomiin. Väitösjuhla, viisikymppiset, tunnelijuoksumatka Tukholmaan, Baaripähkinän suomenmestaruusristeily, lapsen yo-juhlat, häät ja niiden jatkot, yksitoista peräkkäistä vappuvastaanottoa puutarhassamne, elävien kuolleiden yön kolmekymppiset, hiihtolomien päätösviikonloput viiden tähden kodalla, juhannukset maaseutusukulaisissa ja perjantai-illat miehen kanssa aterioiden, kun lapset olivat pienenä vetäytyneet nukkumaan.
Vapaus: Alkoholi on nostanut minut stressin yläpuolelle lukuisia kertoja työpäivän jälkeen. Se on vaimentanut ulkomaisten kollegoiden idioottimaiselta tuntuvaa jankkaamista, se on hoitanut selkäänpuukotuksen aiheuttamaa haavaa ja puskuroinut deadlinejen venymistä. Päivätyön lisäksi se on antanut ilmaa siipien alle kirjailijana. Se on rentouttanut oudoissa tilaisuuksissa, joissa ei le tuntenut ketään ja luonut ensimmäiset sanat, kun ei ole tiennyt, mitä sanoa.
Minulla ei ole mitään keinoa laittaa näitä neljää palikkaa kahteen vaakakuppiin, suru-häpeä ja ilo-vapaus, nähdäkseni kumpi vaakakupeista on raskaampi. Minulla on kuitenkin kaikki syy uskoa, että ensimmäiset punnukset painavat enemmän. Siksihän minä juuri tässä tänäänkin tätä kirjoitan.
Maanantai 23. lokakuuta 2017
Alkoholiannokset: 2
Korvaavia nautinnontuottajia: Loungen rottinkinen keinutuoli
Olotila: Yksinäinen
____
Näen unta ensimmäisestä AA-kokouksestani. Kun herään, muistan unen pienintä yksityiskohtaa myöten. Tämä voi johtua kevyestä unesta, jota nukun aikaisen lennolle herätyksen vuoksi. Tai sitten ajatus kokouksesta on niin mullistava. Tiedä häntä. Joka tapauksessa epämiellyttävä tunne puristaa sielua, kun avaan silmäni. Käyttäydyn kokouksessa idioottimaisesti ja minua ojennetaan sen jälkeen nöyryyttävästi. Jopa unessa tunne kääntää mahan ylösalaisin ja nostaa iholle kylmän hien.
Hereillä jatkan pohdintaani. Ymmärrän että nimettömien alkoholistien kerho on nimensä mukaisesti nimetön. Sen säännöissä kielletään kerhon näkemyksien kertominen, mainostaminen tai julkinen ohjeistaminen. Kenenkään ei pidä julkisesti julistautua käyvänsä kokouksissa. Ymmärrän toki tarpeen näille säännöille. Alkoholiongelmassa liikutaan äärimmäisen haavoittuvuuden alueella. Anonyymihän minäkin olen. Toisaalta hiljaisuudella on kääntöpuolensakin. Otan esimerkiksi itseni.
Minulla on alkoholiongelma. Ystäväpiiri on täynnä alkoholin suurkuluttajia ja ympäröivä sosiaalinen elämä alkoholin värittämä. On hyvin vaikeaa, jollei mahdotonta, löytää läheltä vertaistukea alkoholinjuonnin vähentämiselle tai lopettamiselle. Olen toki kuullut AA-kerhosta, mutta mielikuvani siitä on harmaa, vino ja vähän pelottavakin. Työterveyshuolto ei kyennyt korjaamaan mielikuvaani. Olisiko syynä tiedon puute?
Olen aina ollut kiinnostunut mielikuvista ja niiden syntymekanismista. Osa syntyneistä mielikuvista on helppo uskoa, kuten että Paavo Väyrynen on suhteellisuuden tajun menettänyt idiootti ja Donald Trump on seitsemänkymmentävuotias kiukutteleva lapsi. Osa mielikuvista on huterampia, kuten että suomalaiset ovat maailman kateellisin kansa tai globaali kehitys on edistystä. Mielikuvat elävät tiukassa. Mikäli henkilö leimautuu pahaksi, esimerkiksi rikosepäilyn takia, ei hänen syyttömäksi todistamisensa yleensä riitä poistamaan mielikuvaa.
En osaa sanoa, mistä mielikuvani AA-kerhosta on peräisin? Ainakin se on vanha. Siihen liittyy amerikkaisia elokuvia ja tv-sarjoja sekä suomalaisia sketsejä. Sitä värittää alkoholistiksi luokittelemieni sukulaismiesten halventavat kommenttit. Oman mielikuvani oikaisemiseksi ei tässä tapauksessa tarvita paljoakaan. Jossakin tuolla lymyävien kaappijuoppojen mielikuvien vinoudesta tai sen korjaamisesta en valitettavasti pysty sanomaan samaa.
Korvaavia nautinnontuottajia: Loungen rottinkinen keinutuoli
Olotila: Yksinäinen
____
Näen unta ensimmäisestä AA-kokouksestani. Kun herään, muistan unen pienintä yksityiskohtaa myöten. Tämä voi johtua kevyestä unesta, jota nukun aikaisen lennolle herätyksen vuoksi. Tai sitten ajatus kokouksesta on niin mullistava. Tiedä häntä. Joka tapauksessa epämiellyttävä tunne puristaa sielua, kun avaan silmäni. Käyttäydyn kokouksessa idioottimaisesti ja minua ojennetaan sen jälkeen nöyryyttävästi. Jopa unessa tunne kääntää mahan ylösalaisin ja nostaa iholle kylmän hien.
Hereillä jatkan pohdintaani. Ymmärrän että nimettömien alkoholistien kerho on nimensä mukaisesti nimetön. Sen säännöissä kielletään kerhon näkemyksien kertominen, mainostaminen tai julkinen ohjeistaminen. Kenenkään ei pidä julkisesti julistautua käyvänsä kokouksissa. Ymmärrän toki tarpeen näille säännöille. Alkoholiongelmassa liikutaan äärimmäisen haavoittuvuuden alueella. Anonyymihän minäkin olen. Toisaalta hiljaisuudella on kääntöpuolensakin. Otan esimerkiksi itseni.
Minulla on alkoholiongelma. Ystäväpiiri on täynnä alkoholin suurkuluttajia ja ympäröivä sosiaalinen elämä alkoholin värittämä. On hyvin vaikeaa, jollei mahdotonta, löytää läheltä vertaistukea alkoholinjuonnin vähentämiselle tai lopettamiselle. Olen toki kuullut AA-kerhosta, mutta mielikuvani siitä on harmaa, vino ja vähän pelottavakin. Työterveyshuolto ei kyennyt korjaamaan mielikuvaani. Olisiko syynä tiedon puute?
Olen aina ollut kiinnostunut mielikuvista ja niiden syntymekanismista. Osa syntyneistä mielikuvista on helppo uskoa, kuten että Paavo Väyrynen on suhteellisuuden tajun menettänyt idiootti ja Donald Trump on seitsemänkymmentävuotias kiukutteleva lapsi. Osa mielikuvista on huterampia, kuten että suomalaiset ovat maailman kateellisin kansa tai globaali kehitys on edistystä. Mielikuvat elävät tiukassa. Mikäli henkilö leimautuu pahaksi, esimerkiksi rikosepäilyn takia, ei hänen syyttömäksi todistamisensa yleensä riitä poistamaan mielikuvaa.
En osaa sanoa, mistä mielikuvani AA-kerhosta on peräisin? Ainakin se on vanha. Siihen liittyy amerikkaisia elokuvia ja tv-sarjoja sekä suomalaisia sketsejä. Sitä värittää alkoholistiksi luokittelemieni sukulaismiesten halventavat kommenttit. Oman mielikuvani oikaisemiseksi ei tässä tapauksessa tarvita paljoakaan. Jossakin tuolla lymyävien kaappijuoppojen mielikuvien vinoudesta tai sen korjaamisesta en valitettavasti pysty sanomaan samaa.
Sunnuntai 22. lokakuuta 2017
Alkoholiannokset: 0
Korvaavia nautinnontuottajia: Metsä
Olotila: Reipas
____
Laitan perheelle ja vanhalle äidille sunnuntaiaamupalaa. Leikkaan kovakuorista maalaisleipää ja veitsi lipsahtaa peukaloon. Pieni pala sormenpään ihoa irtoaa. Kiirehdin lääkekaapille etsimään laastaria. Yläkaappi on täysin myllätty, eikä laastaria löydy. Haen keittiöjakkaran ja kiipeän paremmalle näköalapaikalle. Lääkekaapin uumenista löytyy tyhjä tupakka-aski. Joku muukin tässä perheessä harrastaa paheitaan salassa.
Päädyn vertaamaan tupakointia ja alkoholinjuontia toisiinsa. Typeräähän se on. Tiedän. Mutta nyt en puhukaan nautintoaineen kemiasta, sen terveysvaikutuksista tai edes riippuvuudesta. Puhun tupakointi- ja alkoholikulttuurista sekä niihin liittyvästä nautintoaineesta luopumisesta.
Kun tupakoitsija päättää lopettaa polttamisen, hänelle on tarjolla useita korvikkeita. Niitä on jopa monissa eri muodoissa, purukumina tai vaikkapa laastareina. Tupakankorvikkeista on tullut iso business. Mutta missä ovat alkoholin korvikkeet? Niitä ei ole.
Eräs entinen tupakoitsija kaivoi eilisessä Eino Leino seuran juhlahumussa taskustaan erillispakatun laatusikarin. Mies kertoi lopettaneensa tupakoinnin neljä vuotta aiemmin. "Enää nautin näitä havannalaisia tärkeimmissä tilaisuuksissa." Mikäli kohtuukäyttö on mahdollista entiselle tupakoitsijalle, onko se sitä myös ex-ongelmajuojalle? Toivottavasti.
Mutta entä isommassa kuvassa? Yhden ihmisen yläpuolella? Kokonaisessa paheita harrastavassa kulttuurissa?
Minä muistan hyvin vielä aikaa, kun tupakointi oli voimissaan. 1970- ja 80-luvuilla kaikki hauskat ihmiset polttivat. Minäkin hakeuduin opiskeluaikana tupakoivien ihmisten seuraan, vaikken itse sauhutellut. Tupakointi oli sallittu kaikkialla, työpaikoilla, ravintoloissa ja kodeissa. Ja vielä aikana, jolloin tupakointi siirrettiin pois toimistoista, oli työpaikkojen tupakointipisteissä aina parhaat jutut ja mielenkiintoisimmat ihmiset. Sitten tilanne alkoi pikku hiljaa muuttua. Tänä päivänä tupakointi ei ole enää glorifioitua ja coolia toimintaa. Se on ennemminkin epäonnistuneiden luusereiden tapa tuhota oma terveytensä.
En voi olla miettimättä, voisiko alkoholinkäytölle käydä samoin. Voisiko kaikkien hauskojen ihmisten sosiaalinen hippalointi muuttua kulttuurillisesti väheksyttäväksi toiminnaksi? Ja mitä pitäisi yhteiskunnassa tapahtua, että näin kävisi? Mielenkiintoisia kysymyksiä. Mahdottomia vastata. Kyynisyys minussa jopa epäilee asiaa. Biologinen eläin nimeltä ihminen kun on aina halunnut löytää tavan sekoittaa päänsä ja todennäköisesti haluaa löytää sen jatkossakin.
Korvaavia nautinnontuottajia: Metsä
Olotila: Reipas
____
Laitan perheelle ja vanhalle äidille sunnuntaiaamupalaa. Leikkaan kovakuorista maalaisleipää ja veitsi lipsahtaa peukaloon. Pieni pala sormenpään ihoa irtoaa. Kiirehdin lääkekaapille etsimään laastaria. Yläkaappi on täysin myllätty, eikä laastaria löydy. Haen keittiöjakkaran ja kiipeän paremmalle näköalapaikalle. Lääkekaapin uumenista löytyy tyhjä tupakka-aski. Joku muukin tässä perheessä harrastaa paheitaan salassa.
Päädyn vertaamaan tupakointia ja alkoholinjuontia toisiinsa. Typeräähän se on. Tiedän. Mutta nyt en puhukaan nautintoaineen kemiasta, sen terveysvaikutuksista tai edes riippuvuudesta. Puhun tupakointi- ja alkoholikulttuurista sekä niihin liittyvästä nautintoaineesta luopumisesta.
Kun tupakoitsija päättää lopettaa polttamisen, hänelle on tarjolla useita korvikkeita. Niitä on jopa monissa eri muodoissa, purukumina tai vaikkapa laastareina. Tupakankorvikkeista on tullut iso business. Mutta missä ovat alkoholin korvikkeet? Niitä ei ole.
Eräs entinen tupakoitsija kaivoi eilisessä Eino Leino seuran juhlahumussa taskustaan erillispakatun laatusikarin. Mies kertoi lopettaneensa tupakoinnin neljä vuotta aiemmin. "Enää nautin näitä havannalaisia tärkeimmissä tilaisuuksissa." Mikäli kohtuukäyttö on mahdollista entiselle tupakoitsijalle, onko se sitä myös ex-ongelmajuojalle? Toivottavasti.
Mutta entä isommassa kuvassa? Yhden ihmisen yläpuolella? Kokonaisessa paheita harrastavassa kulttuurissa?
Minä muistan hyvin vielä aikaa, kun tupakointi oli voimissaan. 1970- ja 80-luvuilla kaikki hauskat ihmiset polttivat. Minäkin hakeuduin opiskeluaikana tupakoivien ihmisten seuraan, vaikken itse sauhutellut. Tupakointi oli sallittu kaikkialla, työpaikoilla, ravintoloissa ja kodeissa. Ja vielä aikana, jolloin tupakointi siirrettiin pois toimistoista, oli työpaikkojen tupakointipisteissä aina parhaat jutut ja mielenkiintoisimmat ihmiset. Sitten tilanne alkoi pikku hiljaa muuttua. Tänä päivänä tupakointi ei ole enää glorifioitua ja coolia toimintaa. Se on ennemminkin epäonnistuneiden luusereiden tapa tuhota oma terveytensä.
En voi olla miettimättä, voisiko alkoholinkäytölle käydä samoin. Voisiko kaikkien hauskojen ihmisten sosiaalinen hippalointi muuttua kulttuurillisesti väheksyttäväksi toiminnaksi? Ja mitä pitäisi yhteiskunnassa tapahtua, että näin kävisi? Mielenkiintoisia kysymyksiä. Mahdottomia vastata. Kyynisyys minussa jopa epäilee asiaa. Biologinen eläin nimeltä ihminen kun on aina halunnut löytää tavan sekoittaa päänsä ja todennäköisesti haluaa löytää sen jatkossakin.
Perjantai 20. lokakuuta 2017
Alkoholiannokset: 4
Korvaavia nautinnontuottajia: Tapaaminen
Olotila: Pohtiva
____
Tapaan Juhani Seppäsen etelähelsinkiläisessä kulttuurieliittikuppilassa. "Selvästi juovuksissa" kirjan alkoholittomuutta ei enää ole selvästi olemassa. Työterveyslääkäri juo tapaamisemme aikana vauhdilla, johon tuskin minä kykenin vauhdikkaimpina aikoinani. Puhumme enemmän hänestä kuin minusta. Niin kuuluukin olla. Yksi kommentti omasta hankkeestani jää kuitenkin soimaan korviini.
"Ai sä otat?" Seppänen kysyy, kun tilaan 12cl valkkaria. "Etkö olekaan kokonaan lopettanut?" Kerron hankkeeni olevan kohtuullistaa ongelmajuomiseni pieniin mittoihin. "Että vaikeimman sitten valitsit."
Miksi kohtuullistaminen on vaikeaa? Mikä siinä on vaikeaa?
Mikäli alkoholinjuonnin lopettaa kokonaan, käytösmalli muuttuu selkeästi. Kaikkeen alkoholiin sanotaan "ei". Sosiaalista elämää suunataan usein alkoholittomaan suuntaan. Avoimesti puhutaan valinnasta, joka ympäröivän maailman on helppo ymmärtää, joskaan ei aina hyväksyä.
Kun alkoholinjuonnin vähentää minimiin, käytösmalliin jää veteen piirretty viiva. Mikä on vähän? Mikä on liikaa? Tavoite vaatii äärimmäistä itsekontrollia, jossa käytettyjen alkoholiannosten laskeminen auttaa. Tämän lisäksi ympäröivän maailman on vaikea ymmärtää, missä mennään. Eikö se olekaan lopettanut? Onkohan se nyt retkahtanut? Puhumattakaan muiden haluista. Kai sä nyt yhden vielä voit ottaa? Juuri retkahtamisvaara on tässä mallissa suurempi kuin täysraittiudessa. Muutaman lasillisen tuoma euforia kun muistuttaa menneestä. Absolutistilla on mahdollisuus pikku hiljaa alkaa unohtaa, miltä todellisuuden yläpuolelle nouseminen tuntuikaan. Juuri siinä, 24cl hyvää valkoviiniä nautittineena on kohtuullistamishankkeeni kipupiste. Miten onnistun olemaan ottamatta lisää?
Poistun Etelä-Helsingistä alkoholimarketin kautta. En ole pistäytynyt kyseisessä kaupassa moneen kuukauteen. Tunne on outo. Jono kassalla pitkä. On perjantai-ilta. Olemme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden. Syömme sushia. Ostan uuden maailman valkoviinihyllyltä pullon, jonka tarrassa lukee "lighter in alcohol - full flavour". Puhelimeni appin mukaan olen käyttänyt lokakuussa alkoholia alle 15 annosta. Tänään on hyvä ilta nauttia muutama lasillinen lisää.
Korvaavia nautinnontuottajia: Tapaaminen
Olotila: Pohtiva
____
Tapaan Juhani Seppäsen etelähelsinkiläisessä kulttuurieliittikuppilassa. "Selvästi juovuksissa" kirjan alkoholittomuutta ei enää ole selvästi olemassa. Työterveyslääkäri juo tapaamisemme aikana vauhdilla, johon tuskin minä kykenin vauhdikkaimpina aikoinani. Puhumme enemmän hänestä kuin minusta. Niin kuuluukin olla. Yksi kommentti omasta hankkeestani jää kuitenkin soimaan korviini.
"Ai sä otat?" Seppänen kysyy, kun tilaan 12cl valkkaria. "Etkö olekaan kokonaan lopettanut?" Kerron hankkeeni olevan kohtuullistaa ongelmajuomiseni pieniin mittoihin. "Että vaikeimman sitten valitsit."
Miksi kohtuullistaminen on vaikeaa? Mikä siinä on vaikeaa?
Mikäli alkoholinjuonnin lopettaa kokonaan, käytösmalli muuttuu selkeästi. Kaikkeen alkoholiin sanotaan "ei". Sosiaalista elämää suunataan usein alkoholittomaan suuntaan. Avoimesti puhutaan valinnasta, joka ympäröivän maailman on helppo ymmärtää, joskaan ei aina hyväksyä.
Kun alkoholinjuonnin vähentää minimiin, käytösmalliin jää veteen piirretty viiva. Mikä on vähän? Mikä on liikaa? Tavoite vaatii äärimmäistä itsekontrollia, jossa käytettyjen alkoholiannosten laskeminen auttaa. Tämän lisäksi ympäröivän maailman on vaikea ymmärtää, missä mennään. Eikö se olekaan lopettanut? Onkohan se nyt retkahtanut? Puhumattakaan muiden haluista. Kai sä nyt yhden vielä voit ottaa? Juuri retkahtamisvaara on tässä mallissa suurempi kuin täysraittiudessa. Muutaman lasillisen tuoma euforia kun muistuttaa menneestä. Absolutistilla on mahdollisuus pikku hiljaa alkaa unohtaa, miltä todellisuuden yläpuolelle nouseminen tuntuikaan. Juuri siinä, 24cl hyvää valkoviiniä nautittineena on kohtuullistamishankkeeni kipupiste. Miten onnistun olemaan ottamatta lisää?
Poistun Etelä-Helsingistä alkoholimarketin kautta. En ole pistäytynyt kyseisessä kaupassa moneen kuukauteen. Tunne on outo. Jono kassalla pitkä. On perjantai-ilta. Olemme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden. Syömme sushia. Ostan uuden maailman valkoviinihyllyltä pullon, jonka tarrassa lukee "lighter in alcohol - full flavour". Puhelimeni appin mukaan olen käyttänyt lokakuussa alkoholia alle 15 annosta. Tänään on hyvä ilta nauttia muutama lasillinen lisää.
Keskiviikko 18. lokakuuta 2017
Alkoholiannokset: 0
Korvaavia nautinnontuottajia: Vertaistuki
Olotila: Uusia ajatuksia
____
Istun lounaalla Helsingin katolla. Pöydällä lohipasta ja kivennäisvettä. Edessä kymmeniä vuosia sitten viinapullonkorkin sulkenut vaikuttaja. Puhumme ensin juomisesta, sitten juomattomuudesta. Minä kysyn. Hän vastaa. Löydämme uusista elämistämne useita samoja nautinnon korvaajia.
Lounasseurani puhuu positiiviseen sävyyn AA:sta. Kuulen että kerhossa käy enemmän korkeasti koulutettua, hyvissä työtehtävissä toimivaa porukkaa kuin alempaa sosiaaliluokkaa. Myös kulttuuriväkeä on paljon. Olen yllättynyt. Löytyisikö sieltä kuitenkin kaipaamaani vertaistuki? Samanlainen, jota juuri nyt tässä lounaspöydässä koen.
Sosiaaliseen elämään liittyviä AA:n ohjeita lounasseuralaiseni ei kuitenkaan ole noudattanut. Kerho kun kehottaa pysymään poissa porukoista ja tilanteista, joissa juodaan. Myöskään moralisoivaksi raittiussaarnaajaksi hän ei ole ryhtynyt. Näen molemmilla hänen valitsemillaan poluilla tavoitteen, jota kohti kulkea.
Kysyn, harkitsiko hän koskaan, ettei olisi sulkenut korkkia kokonaan. Vastaus on ehdoton "ei". Mies kertoo kuitenkin ystävästään, joka raitistui ja kykeni myöhemmin nauttimaan alkoholia hillitysti. Kuulemieni lukuisten selviytymistarinoiden joukossa tämä on ainoa laatuaan. Tartun silti tähän seitinohueen lankaan. Äärimmäisen vaativaa ja harvinaista, ehkä, muttei mahdotonta.
Pohdin jakamiani juojakategorioita (10. syyskuuta 2017) ja niiden merkitystä juomatavan muutoksessa sekä muutoksen onnistumistodennäköisyydessä. Luulen että rankimmassa alkoholistikategoriassa (5) ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa kokonaan ja siirtyä täysraittiiden luokkaan (0). Toinen äärilaita on bilejuoja (3), joka voi helpohkostikin onnistua "vähentämään vähän" ja pudottamaan itsensä alemmille tasoille (1 ja 2). Tietoista päätöstä tämäkin muutos tosin tarvinnee. Mutta mikä sitten on minun kaltaiseni ongelmajuojan (4) kohtalo?
Mikäli olisin mies, kutsuisin edesmennyttä juomistani avoimesti alkoholismiksi. Koska olen nainen ja glorifioidut ennakkotapaukset puuttuvat, kutsun käytöstäni yhä edelleen anonyymisti alkoholin suurkulutukseksi. Sinnikkäästi pidän myös kiinni siitä, että tälläinen nelosluokan ongelmajuoja onnistuu kääntämään juomatottumuksensa jonnekin kohtuullisuus miinus tasolle (1). Helppoa se ei ole, itse asiassa kaikkea muuta, mutta jos joku siinä aikoo onnistua, olkoon se minä.
Korvaavia nautinnontuottajia: Vertaistuki
Olotila: Uusia ajatuksia
____
Istun lounaalla Helsingin katolla. Pöydällä lohipasta ja kivennäisvettä. Edessä kymmeniä vuosia sitten viinapullonkorkin sulkenut vaikuttaja. Puhumme ensin juomisesta, sitten juomattomuudesta. Minä kysyn. Hän vastaa. Löydämme uusista elämistämne useita samoja nautinnon korvaajia.
Lounasseurani puhuu positiiviseen sävyyn AA:sta. Kuulen että kerhossa käy enemmän korkeasti koulutettua, hyvissä työtehtävissä toimivaa porukkaa kuin alempaa sosiaaliluokkaa. Myös kulttuuriväkeä on paljon. Olen yllättynyt. Löytyisikö sieltä kuitenkin kaipaamaani vertaistuki? Samanlainen, jota juuri nyt tässä lounaspöydässä koen.
Sosiaaliseen elämään liittyviä AA:n ohjeita lounasseuralaiseni ei kuitenkaan ole noudattanut. Kerho kun kehottaa pysymään poissa porukoista ja tilanteista, joissa juodaan. Myöskään moralisoivaksi raittiussaarnaajaksi hän ei ole ryhtynyt. Näen molemmilla hänen valitsemillaan poluilla tavoitteen, jota kohti kulkea.
Kysyn, harkitsiko hän koskaan, ettei olisi sulkenut korkkia kokonaan. Vastaus on ehdoton "ei". Mies kertoo kuitenkin ystävästään, joka raitistui ja kykeni myöhemmin nauttimaan alkoholia hillitysti. Kuulemieni lukuisten selviytymistarinoiden joukossa tämä on ainoa laatuaan. Tartun silti tähän seitinohueen lankaan. Äärimmäisen vaativaa ja harvinaista, ehkä, muttei mahdotonta.
Pohdin jakamiani juojakategorioita (10. syyskuuta 2017) ja niiden merkitystä juomatavan muutoksessa sekä muutoksen onnistumistodennäköisyydessä. Luulen että rankimmassa alkoholistikategoriassa (5) ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa kokonaan ja siirtyä täysraittiiden luokkaan (0). Toinen äärilaita on bilejuoja (3), joka voi helpohkostikin onnistua "vähentämään vähän" ja pudottamaan itsensä alemmille tasoille (1 ja 2). Tietoista päätöstä tämäkin muutos tosin tarvinnee. Mutta mikä sitten on minun kaltaiseni ongelmajuojan (4) kohtalo?
Mikäli olisin mies, kutsuisin edesmennyttä juomistani avoimesti alkoholismiksi. Koska olen nainen ja glorifioidut ennakkotapaukset puuttuvat, kutsun käytöstäni yhä edelleen anonyymisti alkoholin suurkulutukseksi. Sinnikkäästi pidän myös kiinni siitä, että tälläinen nelosluokan ongelmajuoja onnistuu kääntämään juomatottumuksensa jonnekin kohtuullisuus miinus tasolle (1). Helppoa se ei ole, itse asiassa kaikkea muuta, mutta jos joku siinä aikoo onnistua, olkoon se minä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)