Minulla on aina ollut tiettyjä tapoja juoda alkoholia. Paikkoja. Syitä. Eiköhän kaikilla ole. Teatteri on yksi niistä.
Rakastan teatteria ja olen nähnyt sitä elämäni aikana paljon. Pohjoisessa kaipaan mahdollisuutta ihan vaan lähteä teatteriin. Helsingissä se on mahdollista ja viime yön kuluessa juna kuljetti meidät tänne. Minut, miehen, koiran ja samaan hyttiin vapaamatkustajaksi lyöttäytyneen tyttären.
Kun jäin vapaaksi kirjailijaksi, yksi kipeimpiä päätöksiä rahan vähenemisen kourissa oli teatterista luopuminen. Lippujen hinnat ovat hiipineet korkeuksiin. Varsinkin isot talot ovat alkaneet pyytää messevia summia. Ei ole köyhällä kirjailijalla sellaisiin varaa. Ei vaikka käsikirjoittajana voisin sujauttaa liput kirjoittajayritykseni piikkiin. Pressikorttikin auttaa tässä vain harvoin.
Mutta tänään me päätimme ylittää rajan. ”Kalasatama” näytelmää on kehuttu paljon. Ryhmäteatteri on kaiken lisäksi pitänyt lippujen hinnat varsin maltillisina.
Kyllä kannatti. Näytelmä käänsi surkean päivän positiiviseksi. Loppukohtauksen elämänilo nosti kyynelet silmiin.
Kun matkasimme ratikalle pieneen Helsingin koloomme, olin jo avaamassa suuni. Se jäi kuitenkin kiinni. Kotona mietin samaa, mistä olen puhunut päivystyspolilla ja kirjoittanutkin vähän. Kysynpä sitä tässä taas.
Miksi ihmeessä minulle on niin tärkeää sanoa ääneen, kun olen onnistunut alkoholikontrollissa? Ja miksi se, etten saa onnistumiselleni vastetta, tuntuu niin pahalta?
Päätän kokeilla. Kun olen pessyt hampaat ja kömmin sänkyyn, huikkaan miehelle, joka katsoo vielä televisiota: ”Eikö ollutkin hienoa, etten ottanut yhtään viiniä teatterilla?” Kuulen juuri ja juuri hymähtävän vastauksen, että ”joo”. Paremmin kuin sanan kuulen kommentin tyhjyyden. Mieheni ei ymmärrä yhtään, mistä minä puhun. Hänelle on täysin normaalia ohittaa teatterin baaripisteet tai hakea niistä vain vettä. Minulle ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti