Kun avasin tämän vanhan blogialustan uudelleen kaksi viikkoa sitten, jossain sisälläni kolkutteli pieni minä, joka kysyi: ”Mitä ihmettä sinä oikein sinne meinaat sinne kirjoittaa? Eikö kaikki ole jo sanottu? Kirjakin on siitä ihan julkaistu. Ja se loppui pisteeseen.”
Istun kahvikupin kanssa keväisessä, puolilumisessa puutarhassamne ja nuo pohdinnat naurattavat minua. Puhelimessani on muistiinpanosivu, johon naputan esiintulevia ajatuksia, joita haluan tuoda esiin. Ideoita on jo kohta kolmekymmentä ja lisää popsahtelee joka päivä.
Mietin vertausta kuohuviinipullosta, jonka päällä oleva korkki estää painetta pääsemästä ulos.
Mies pitää ideaani kirjoittamisesta hyvänä. Hän sanoo, että tekstit varmasti helpottavat oloani, ja on siinä oikeassa. Mutta hän vie idean samalla toiselle tasolle, joka nostaa ihokarvani pystyyn.
”Saat siitä uuden kirjan”, hän sanoo. ”Jatko-osan.” En saa, ajattelen. Enkä edes halua saada. Ei kaikella tekemisellä tarvitse olla päämäärää.
Enhän minä ensimmäistä blogianikaan aikonut kirjaksi. Kirjoitin itselleni selvitäkseni omasta hankkeestani. Idea kirjasta syntyi myöhemmin. Mutta silloin julkaisemisessa oli joku järki. Kirjallisesti siis. Tarinassa oli draaman kaari. Koukku, joka piti otteessaan. Oli luettava eteenpäin saadakseen selvyys, miten tuolle tyypille käy. Selviääkö hän.
Nyt kaikki tämä naputtaminen on jokapäiväistä arkielämän ylläpitoa. Tylsää. Draamatonta. Ilman yhtään koukkua mihinkään suuntaan. Sen verran olen kirjailija, että ymmärrän, miksei näistä teksteistä koskaan tule kirjaa. Tarinat ovat omaa ahdistukseni hallintaa. Mikäli ne helpottavat jotakuta muuta blogini lukijaa, hyvä niin. Mutta pääosassa on kyllä minun viinipullon muotoinen sieluni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti