Keskiviikko 17 huhtikuuta 2024

Alkoholiannokset: 3

Korvaavat nautinnontuottajat: Olisipa avanto!

Olotila: Kireähkö

_____

Kirjailijaelämä on taloudellisesti haastavaa, joten otan nöyrästi vastaan kaikki pienet purot, joista rahaa voi saada. Koska yhteiskunta on huolissaan lasten ja nuorten lukutaidon hiipumisesta, monet tahot ovat alkaneet rahoittaa kirjailijoiden kouluvierailuja. Yksi sellaisista on Kariston säätiö, joka antoi minulle kunnon kokoisen apurahan kahteentoista kouluvierailuun Lapin alueella vuoden 2024 aikana.

 

Lähdin toissapäivänä haastavalle mutta samalla kiehtovalle kirjailijakiertueelle Länsikairaan. Eilen vierailin Kolarin koulussa, huomenna piipahdan Karesuvannon kyläkoululla ja perjantaina Kilpisjärvellä. Paluumatkalla on esitykset vielä Hettassa ja Muoniossa.

 

Kun herään tyhjässä Hotelli Kolarissa, avantouinniton aamu tuntuu kropassa melkeinpä vierotusoireina. Talviuinnista näyttää selvästi voivan tulla riippuvaiseksi.

 

Tapaan sanoa, kun jotkut ihmiset ihmettelevät pulahteluani, että olen varmaankin ollut entisessä elämässäni delfiini. Olen aina uinut aamuisin, kun se vain on ollut mahdollista. Ja Suomessahan se on sitä melkein missä vain, kun on valmis näkemään vähän vaivaa. Talviuinti ui elämääni vähän niinkuin vahingossa kymmenisen vuotta sitten. Olin töissä Vantaalla ja poljin töihin yhdentoista kilometrin matkan joka aamu. Kilometri ennen toimistoa oli Vetokankaan uimaranta. Aloin pulahtaa siinä ja vaihtaa työvaatteet päälle jo laiturilla. Myöhemmin hankin jopa pukukopin avaimen. Ensimmäisinä vuosina lopettelin nuo työmatkauinnit loka-marraskuussa, kun aamut kylmenivät. Eräänä syksynä päätin kuitenkin vain jatkaa. Vesi jäätyi, pumppu piti avantoa auki ja niin tuli minusta talviuimari. Pääosin sellainen, joka käy vedessä ilman saunaa. Myöhemmin olen toki löytänyt saunallisiakin avantoja elämääni.

 

Kun halusin irti alkoholiriippuvuudestani, etsin korvaavia nautinnontuottajia. Avanto on aina ollut sellaisista paras. Eipä olekaan ihme, että talviuintiseuroissa on aina ollut paljon entisiä alkoholisteja. Erityisesti aikana ennen kuin avantouinnista tuli trendikäs hipsteriharrastus.

 

Tänä talvena sain lopulta ensimmäisen ikioman avantoni, kun mies sahasi pienen rouvanmentävän aukon Lapin kotimme rantaan. Joka aamu päälle kylpytakki ja sen päälle duffeli. Jalkaan villahousut ja huopikkaat. Päähän lämmin huppuhuivi ja käteen kaksikerroksiset tumput. Mukaan petkele ja eikun rantaan. Koira matkassa. Eristelevyt pois avannon päältä ja riisuutuminen niiden päällä. Tikkaat aukkoon ja avot. Tiedän hyvin vähän mitään parempaa. Väittäisinpä että edes punaviinillä ei tähän olotilaan pääse.

Perjantai 12. huhtikuuta 2024

Alkoholiannokset: 8

Korvaavat nautinnontuottajat: Ei tarvetta

Olotila: Vuoristorataa

_____

 

Illalla on juhlat. Entiset työkaverit järjestävät reunionin citypubin loungessa. Porukkaa on tulossa paljon. Minua jännittää.

 

Päivässä on muitakin merkittäviä tapaamisia. Aamupäivällä käyn Kalasataman päihdepolilla tapaamassa omahenkilöäni. Tiedän etukäteen, että tämä on viimeinen kerta. Asiakkuutemme mitta on tullut täyteen. Asia on tehnyt minut surulliseksi, mutta samalla olen käynyt läpi hyvää henkistä prosessia. Kysynyt itseltäni pärjäänkö tästä eteenpäin itsekseni. Kun suljen vastaanottohuoneen oven takanani, tunnen oloni kohtalaisen varmaksi. 

 

Lounaalla tapaan neljä kirjailijakollegaa. Alkuun kaadamme pöytään kulttuurialan kurjaa tilaa ja kustantajien huonoa käytöstä kirjailijoitaan kohtaan. Mutta loppua kohti tapaaminen hilpeytyy ja pitkästä aikaa saa ihan nauraa kunnolla. 

 

Iltaodotuksen jännitys tiivistyy, mitä pidemmälle kello käy. Koetan ottaa päivätirsat, mutten saa unta. Kysyn itseltäni, mitä minä jännitän? No illan alkoholillisuutta tietysti, mutta se ei ole pääsyy. Onhan näitä juhlia ollut ja ihan hyvin on mennyt. En ole juonut koko viikolla mitään, joten viikon annoskiintiössäni on hyvin tilaa.

 

Jännitän ihmisten kohtaamista. Muistojen palaamista. Haikeutta. Epäonnistumisen tunnetta. Kerroin kohta kolme vuotta sitten, juuri päivätyön jättäneenä, kirjailijaliiton kuntoutusryhnässä, että entisten työkavereiden tapaaminen sattuu. Yksi kirjailijakollega kehotti jättämään nämä tapaamiset. En aikonut, enkä aio, niin tehdä. Päätös on pitänyt. Olen tavannut vanhoja työkavereita usein. Välillä tapaamiset ovat menneet hyvin. Välillä on ollut hyvinkin vaikeaa. Erityisesti silloin, kun porukat puhuvat lähes pelkästään uusista töistään.

 

Kun suljen kotioven, leikittelen ajatuksella, että sanon istuessani pöytään: ”Pliis, voidaanko puhua jostain muusta kuin työasioista.” Tiedän kuitenkin, etten tule noin sanomaan. Mistäpä muusta entiset työkaverit puhuisivat kuin töistään.

 

Päihdepolin omahenkilöni on ihmetellyt aamulla, miksi minä arvotan itseni niin matalalle suhteessa entisiin työkavereihini. Ovathan kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja ihan arvostettuja ammatteja. Kysymys on hyvä ja siihen on helppo vastata. Oma arvoni näyttää olevan suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon ansaitsen rahaa eli en juuri mitään.

 

Kävelen ratikkapysäkille, jonka vieressä on ostoskeskus. Siellä on Alko. Kauppa, jonka välttelemisestä on tullut minulle elämäntapa. Katson punaista logoa kauppakeskuksen seinällä.

 

Kun aikanaan aloin ottaa alkoholionelmaani haltuun, yksi sääntö nousi tärkeämmäksi kuin muut. ”Älä juo pahaan oloon.” Ohje on pitänyt hyvin. Ei sataprosenttisesti, mutta olen kyennyt antamaan itselleni anteeksi ne muutamat kerrat, jolloin kontrolli tässä on pettynyt.

 

Puhuimme kerran naistenpiirissä jännittämisestä. Se on kovin yleinen syy alkoholin juomiselle. Ottaa lasillinen, joka rentouttaa hermosynapsit ja poistaa jännityksen. Juuri tehokkaampaa keinoa ei taida ollakaan. Kerroin tuolloin, että tukaliin tilanteisiin lähteminen alkaa käydä minulle melkein mahdottomaksi. Ilman rohkaisuryyppyä. Yksi vertaisista kysyi: ”Mikset sitten salli sitä yhtä lasillista itsellesi? Eihän se ole pahaan oloon juomista.”

 

Tähän päivään mennessä en ole vielä kyennyt ratkaisemaan, onko jännittäminen minulle pahaa oloa vaiko ei. Ainakin se tuntuu pahalta.

 

Tänään päätän, ettei se ole. Kävelen A-kauppaan ja ostan pikkolopullon valkoviiniä jääkaapista. Istun puistonpenkille, johon paistaa aurinko, ja juon sen. Sitten lähden juhliin.

Maanantai 8. huhtikuuta 2024

Alkoholiannokset: 0

Korvaavat nautinnontuottajat: Yhteislaulut

Olotila: Keväinen

_____

Kun avasin tämän vanhan blogialustan uudelleen kaksi viikkoa sitten, jossain sisälläni kolkutteli pieni minä, joka kysyi: ”Mitä ihmettä sinä oikein sinne meinaat sinne kirjoittaa? Eikö kaikki ole jo sanottu? Kirjakin on siitä ihan julkaistu. Ja se loppui pisteeseen.”

 

Istun kahvikupin kanssa keväisessä, puolilumisessa puutarhassamne ja nuo pohdinnat naurattavat minua. Puhelimessani on muistiinpanosivu, johon naputan esiintulevia ajatuksia, joita haluan tuoda esiin. Ideoita on jo kohta kolmekymmentä ja lisää popsahtelee joka päivä. 

 

Mietin vertausta kuohuviinipullosta, jonka päällä oleva korkki estää painetta pääsemästä ulos. 

 

Mies pitää ideaani kirjoittamisesta hyvänä. Hän sanoo, että tekstit varmasti helpottavat oloani, ja on siinä oikeassa. Mutta hän vie idean samalla toiselle tasolle, joka nostaa ihokarvani pystyyn.

 

”Saat siitä uuden kirjan”, hän sanoo. ”Jatko-osan.” En saa, ajattelen. Enkä edes halua saada. Ei kaikella tekemisellä tarvitse olla päämäärää.

 

Enhän minä ensimmäistä blogianikaan aikonut kirjaksi. Kirjoitin itselleni selvitäkseni omasta hankkeestani. Idea kirjasta syntyi myöhemmin. Mutta silloin julkaisemisessa oli joku järki. Kirjallisesti siis. Tarinassa oli draaman kaari. Koukku, joka piti otteessaan. Oli luettava eteenpäin saadakseen selvyys, miten tuolle tyypille käy. Selviääkö hän.

 

Nyt kaikki tämä naputtaminen on jokapäiväistä arkielämän ylläpitoa. Tylsää. Draamatonta. Ilman yhtään koukkua mihinkään suuntaan. Sen verran olen kirjailija, että ymmärrän, miksei näistä teksteistä koskaan tule kirjaa. Tarinat ovat omaa ahdistukseni hallintaa. Mikäli ne helpottavat jotakuta muuta blogini lukijaa, hyvä niin. Mutta pääosassa on kyllä minun viinipullon muotoinen sieluni.