Ai että kuinka olenkaan kaivannut tätä! Että istuisin violetilla nojatuolilla kauniin vanhan sairaalarakennuksen kellarihuoneessa. Piirissä ympärillä muita kaltaisiani naisia. Heitä, joilla on takana ongelmia alkoholin kanssa. Heitä, jotka pohtivat juomistaan. Heitä, jotka tarvitsevat pohdinnassaan toisia ihmisiä. Mieluusti naisia.
Tänään meitä on piirissä kuusi. Esiin tulee aihe, jota olen miettinyt tämän vuoden aikana paljon. Turvallisuus. Tai oikeammin tunne siitä. Ja ehkä vielä raadollisemmin sen puute. Turvattomuus on uskomattoman monelle ihmiselle syy juoda.
Naispiirimme vetäjä sanoi minulle viime syksynä, kun jälleen ahdisti kovin, että ahdistuksen vastakohta ei ole rauhallisuus. Se on turvallisuus.
Nyt kaksi piirimme naisista puhuu nyt lähes neuroottisesta taipumuksesta siisteyteen. Kyseinen ohjaaja etsii muutamalla tarkkaan valitulla kysymyksellä syitä näihin raivokohtauksiin, kun mies ei ole siivonnut muruja pöydältä. Hyvin pian sieltä löytyy turvallisuuden tarve. Linkki kaoottiseen lapsuuteen, jossa siisteys oli ainoa asia, joka toi turvaa.
Vaikka tarina siisteydestä resonoikin sielussani, se ei selvästikään ole minulle merkittävin komponentti turvallisuuden kentällä. Enempi vain harmittaa kerätä miehen ympärilleen jättämiä sukkia tai raivata ruoanlaiton jäljiltä syntynyttä kaaosta keittiössä.
Minulle turvallisuutta luovat rutiinit. En osaa vetää linkkiä omaan lapsuuteni, mutta tiedän, että lapsille noin yleisesti rutiinit luovat turvaa. Muistan, kun kuopuksemme oli alakouluikäinen, miten hän oireili taiteellista isää, joka ei koskaan tiennyt, moneltako tuli kotiin tai mihin oli seuraavaksi ryhtymässä.
Rutiinien puute tässä uudessa elämässäni on selvä kipupiste. Vapaa kirjailija ei mene töihin kahdeksaksi. Hän ei poistu työpaikalta joka päivä samalla I-junalla. Tällä kirjailijalla ei ole edes yhtä tiettyä kotia, johon hän ryöpaikaltaan palaisi. Hänellä on aviomies, jonka arki on yhtä leveää kuin pitkääkin kaaosta. Eivätkä lapsetkaan ole enää kotona vaatimassa ruokaa tiettyyn aikaan.
Minä yritän luoda rutiineja, mutta epäonnistun siinä. Mahtaakohan se johtua siitä, että koko hommassa on iso ristiriita? Minähän jäin pois päivätyöstä, jotta löytäisin mielen vapauden. Mielenrauhassa ei ole päivärutiineja. Mutta jollei niitä ole, onko mielen vapaus silloin väistämättä ahdistavaa?
Kävelen piiristä Hesingin kotiini hitain askelin. En halua kuunnella äänikirjaa. Olotila on hyvä ja hengitän rauhallisesti. Ohitan Pasilan Triplan. En edes ajattele pysähtyväni Alkoon.