Illalla on juhlat. Entiset työkaverit järjestävät reunionin citypubin loungessa. Porukkaa on tulossa paljon. Minua jännittää.
Päivässä on muitakin merkittäviä tapaamisia. Aamupäivällä käyn Kalasataman päihdepolilla tapaamassa omahenkilöäni. Tiedän etukäteen, että tämä on viimeinen kerta. Asiakkuutemme mitta on tullut täyteen. Asia on tehnyt minut surulliseksi, mutta samalla olen käynyt läpi hyvää henkistä prosessia. Kysynyt itseltäni pärjäänkö tästä eteenpäin itsekseni. Kun suljen vastaanottohuoneen oven takanani, tunnen oloni kohtalaisen varmaksi.
Lounaalla tapaan neljä kirjailijakollegaa. Alkuun kaadamme pöytään kulttuurialan kurjaa tilaa ja kustantajien huonoa käytöstä kirjailijoitaan kohtaan. Mutta loppua kohti tapaaminen hilpeytyy ja pitkästä aikaa saa ihan nauraa kunnolla.
Iltaodotuksen jännitys tiivistyy, mitä pidemmälle kello käy. Koetan ottaa päivätirsat, mutten saa unta. Kysyn itseltäni, mitä minä jännitän? No illan alkoholillisuutta tietysti, mutta se ei ole pääsyy. Onhan näitä juhlia ollut ja ihan hyvin on mennyt. En ole juonut koko viikolla mitään, joten viikon annoskiintiössäni on hyvin tilaa.
Jännitän ihmisten kohtaamista. Muistojen palaamista. Haikeutta. Epäonnistumisen tunnetta. Kerroin kohta kolme vuotta sitten, juuri päivätyön jättäneenä, kirjailijaliiton kuntoutusryhnässä, että entisten työkavereiden tapaaminen sattuu. Yksi kirjailijakollega kehotti jättämään nämä tapaamiset. En aikonut, enkä aio, niin tehdä. Päätös on pitänyt. Olen tavannut vanhoja työkavereita usein. Välillä tapaamiset ovat menneet hyvin. Välillä on ollut hyvinkin vaikeaa. Erityisesti silloin, kun porukat puhuvat lähes pelkästään uusista töistään.
Kun suljen kotioven, leikittelen ajatuksella, että sanon istuessani pöytään: ”Pliis, voidaanko puhua jostain muusta kuin työasioista.” Tiedän kuitenkin, etten tule noin sanomaan. Mistäpä muusta entiset työkaverit puhuisivat kuin töistään.
Päihdepolin omahenkilöni on ihmetellyt aamulla, miksi minä arvotan itseni niin matalalle suhteessa entisiin työkavereihini. Ovathan kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja ihan arvostettuja ammatteja. Kysymys on hyvä ja siihen on helppo vastata. Oma arvoni näyttää olevan suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon ansaitsen rahaa eli en juuri mitään.
Kävelen ratikkapysäkille, jonka vieressä on ostoskeskus. Siellä on Alko. Kauppa, jonka välttelemisestä on tullut minulle elämäntapa. Katson punaista logoa kauppakeskuksen seinällä.
Kun aikanaan aloin ottaa alkoholionelmaani haltuun, yksi sääntö nousi tärkeämmäksi kuin muut. ”Älä juo pahaan oloon.” Ohje on pitänyt hyvin. Ei sataprosenttisesti, mutta olen kyennyt antamaan itselleni anteeksi ne muutamat kerrat, jolloin kontrolli tässä on pettynyt.
Puhuimme kerran naistenpiirissä jännittämisestä. Se on kovin yleinen syy alkoholin juomiselle. Ottaa lasillinen, joka rentouttaa hermosynapsit ja poistaa jännityksen. Juuri tehokkaampaa keinoa ei taida ollakaan. Kerroin tuolloin, että tukaliin tilanteisiin lähteminen alkaa käydä minulle melkein mahdottomaksi. Ilman rohkaisuryyppyä. Yksi vertaisista kysyi: ”Mikset sitten salli sitä yhtä lasillista itsellesi? Eihän se ole pahaan oloon juomista.”
Tähän päivään mennessä en ole vielä kyennyt ratkaisemaan, onko jännittäminen minulle pahaa oloa vaiko ei. Ainakin se tuntuu pahalta.
Tänään päätän, ettei se ole. Kävelen A-kauppaan ja ostan pikkolopullon valkoviiniä jääkaapista. Istun puistonpenkille, johon paistaa aurinko, ja juon sen. Sitten lähden juhliin.