Tiistai 10. tammikuuta 2023

Alkoholiannoksia: 0

Korvaavia nautinnontuottajia: Odotus

Olotila: Seesteinen

_____

On sydäntalvi. Naputan näitä sanoja Lapin-talomme lämminhenkisessä kirjastossa. Hirsiseinien ulkopuolella paukkuu kireä pakkanen. Vieressä pöydällä höyryää muumimukillinen glögiä. Siinä ei ole alkoholia.

Olen tulossa rämisten ulos baarikaapista kahden kuukauden päästä. Enää ei riitä, että kerron parille kaverille. Nyt huudetaan sitten koko maailmalle.

Vaikka kirjan julkaiseminen on ollut tiedossa jo jonkin aikaa, ei vieläkään ole ollut helppoa puhua siitä täysin avoimesti. Tai ylpeästi. Mieheni on sen sijaan mainostanut opusta laajemmin. Luulen lähes kaikkien hänen kavereidensa tietävän asiasta. Omille ystävilleni olen maininnut asiasta valikoiden. Reaktio on ollut vaihteleva. Olen saanut kannustavia kommentteja, mutta yllättäen kertomani on herättänyt joissakuissa ihmetystä. Valitettavan monta vaivautunutta hiljaisuutta olen myös saanut aikaan. Mieheni sanoo, että hänen tuttavistaan kukaan ei ole ollut vaivaantunut. Se ei ole ihme. Hänhän ei puhukaan omasta ongelmastaan. Minä puhun.

Kun minulta kysytään, jännittääkö kirjan ilmestyminen, vastaan rehellisesti, että jonkin verran. Jännityksestä huolimatta uskon kuitenkin, että tarinani tarvitsi tulla kirjoitetuksi. Itseni takia, mutta vielä enemmän muiden alkoholiongelmien kanssa painivien takia.

Tänään minulla menee hyvin. Oloni on seesteinen ja jollakin tapaa kiitollinen.

Aina ei ole mennyt näin hyvin. Eikä ehkä tulevaisuudessakaan tule menemään. Mutten välitä siitä. Koetan tehdä parhaani niissä rajoissa, joiden sisälle mahdun.

Olen juonut edellisen viinilasillisen muutama päivä sitten. Söimme mieheni kanssa poropastaa saunan jälkeen. Merkitsin juomani kaksi alkoholiannosta puhelimeen.

Sitten retkahtamiseni viikkoannokseni eivät ole kertaakaan ylittäneet sallittua suurkulutuksen rajaa. Ja aikaa on kulunut jo melkein vuosi. Viikossa juomieni annosten määrä vaihtelee nollan ja viidentoista välillä, useammin se on lähempänä ensimmäistä.

Mutta annoksissa onnistumisen yläpuolella on jotakin huomattavasti merkittävämpää. Minussa on tapahtunut suuri muutos. Mullistava suorastaan. Muistan hyvin, kuinka sanoitin sen ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmässä.

”Tämä on ihan ihmeellistä”, sanoin. ”Minun ei tehnyt mieli juoda.

Kerroin ympärilläni istuville naisille, kuinka kohtuullistamishankettani leimasi aikanaan halu juoda lisää ja huono olo siitä, ettei niin ole saanut tehdä.

Nyt tilanne on muuttunut. Olen voinut pikkuhiljaa hellittää kontrollista, jolla aiemmin suitsin alkoholinkäyttöäni. Nyt valinta alkoholittomista päivistä tapahtuu useammin täysin spontaanisti.

On mahdotonta sanoa, mikä muutoksen on aiheuttanut. Kovin kauas veikkaus ei varmaan mene, jos sanon sen johtuvan puhumisesta. Vertaistuesta. Avoimuudesta perheen kesken. Kyvystä lausua ääneen, että onpa hemmetin hyvä, etten juonut tällä teatterireissulla mitään.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kipupisteitäkin vielä löytyy.

Ei ole ihan saumatonta mennä yltiökosteisiin hippaloihin, joissa viini virtaa ja pullo kiertää ringissä. Useampaan tällaiseen olen jättänyt menemättä. Mutta toisaalta monia aivan tavallisia viinittelyiltoja olen käynyt läpi kerrassaan hyvällä mielin vain parilla lasillisella.

Kenellekään tätä blogia lukeneelle ei liene yllätys, että pahan olon hetket ovat alkoholin kanssa niitä vaikeimpia. Ovathan ne hankalia ilman alkoholiakin. 

Mietin välillä, johtuuko onnistumiseni alkoholin kanssa oikeastaan ollenkaan mistään matkan varrella oppimastani, vai onko kyse vain siitä, että paha oloni on dramaattisesti vähentynyt. Vai onko paha oloni vähentynyt sen vuoksi, että juon vähemmän? Mahdottomia kysymyksiä, joihin on ehkä turhakin etsiä vastausta.

Tärkeintä on, että tällä hetkellä uskon tulevaan. Mukana kulkee kuitenkin realistinen pelko tulevasta. Olenhan minä tyypillinen suomalainen pessimisti.

Sinulle, joka kärsit alkoholiongelmasta, haluan vielä sanoa: Älä luovuta. Minun mallini ei ehkä sovi juuri sinulle, mutta löydät kyllä omasi. Kunhan muistat, ettet ole yksin. Meitä on monta.                  

Perjantai 29. huhtikuuta 2022

Alkoholiannokset: 0

Korvaavia nautinnontuottajia: Vertaistuki

Olotila: Itkuinen

_____

Istun kauniin jugend-talon viehättävässä keskusteluhuoneessa. Ympyrän muotoon asetetuissa nojatuoleissa istuu lisäkseni seitsemän muuta naista. He ovat ikäisiäni ja kaltaisiani. Meitä kaikkia yhdistää alkoholiongelma.

”Miten sinä löysit tänne?” kysyy keskustelun moderaattori.

Kerron päätyneeni päihdepoliklinikalle viime maanantaisen retkahduksen jälkeen. Siellä kerrottiin tästä mahdollisuudesta.

Kuuntelen naisten puheita. He kertovat stressistä ja yksinäisyydestä. Vaikeista illoista ja viinipulloista.

Tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Kun tulee minun vuoroni avata suuni, kerron havahtuneeni alkoholiongelmaan joitakin vuosia sitten. Olen edelleen ylpeä siitä, kuinka hyvin otin alkoholinkäytön tuolloin haltuun. Mainitsen jaksaneeni, koska kirjoitin kokemuksistani. En sano, että kirjoittamisen lopettaminen johti tilanteeni huononemiseen. Sillä eihän se niin mennyt.

Ensimmäinen vuosi kohtuullistamishankkeeni jälkeen sujui hyvin. Erinomaisesti jopa. Toinenkaan ei vielä lähtenyt lapasesta. Vasta kolmannella alkoi kangerrella.

Kerron ympärilläni istuville naisille, että retkahtamiseni ei ollut yllättävä rysähdys päin seinää. Se ei ollut mikään tyypillinen absolutistin putoaminen sillan alle Leijona-viinapullo mukanaan. Alkoholiongelma paheni pikkuhiljaa hiipien, kunnes lopulta ylitin rajan. Kohtuullinen viinittely silloin tällöin jäi taakse ja päivä päivältä viiniä alkoi kulua enemmän. Lopulta edes viinipullo päivässä ei riittänyt. Eräänä maanantaina romahdin juomaan väkevämpää ja tiistaiaamuna heräsin yksikseni itkuun, jota en saanut loppumaan. En nähnyt tietä ulos. En jaksanut nousta. En kyennyt puhumaan. Päässäni tykytti vain yksi ajatus: minun täytyy löytää jostain apua.

Puhuessani minua melkein naurattaa se, mitä nykyajan ihminen tekee tuollaisessa tilanteessa. No googlaa. Vaikka silloin ei kyllä naurattanut. Päinvastoin.

Vielä vähemmän huvittavaa oli se, ettei hakuohjelma tuonut minulle ratkaisua. Kuinka se olisi voinutkaan. Silloinhan minä olisin löytänyt avun jo kauan aikaa sitten. Erilaisia kuntoutuslaitoksia kyllä löysin, kuten myös A-klinikkasäätiön vertaistukiryhmän. Kaikki maksoivat maltaita. Vertaistukiryhmän kuudesta kerrasta olisi saanut pulittaa lähemmäs tonnin. Olin ihmeissäni ja kirosin uutta rooliani köyhänä kirjailijana.

Mutta kuin ihmeen kautta muistin ahdistukseni keskellä kirjailijakollegan, joka oli kertonut miehensä toipuneen alkoholismista. Naputin lyhyen viestin, jossa yksinkertaisesti kysyin, oliko hänen miehensä joutunut maksamaan toipumisestaan paljon. Vastaus tuli pian. Ei ollut. Mies oli hakenut apua kunnalliselta päihdepoliklinikalta.

Hetken päästä sain toisen viestin. Siinä oli linkki Helsingin päihdepoliklinikalle ja vinkki, että matalan kynnyksen starttiryhmä olisi juuri tänään tiistaina kello kolme.

Kello neljä tuona tiistai-iltapäivänä minä hengitin taas rauhallisesti. Tiesin selviäväni. Ja nyt minä olen tässä.

Mainitsen samaistuvani stressiin, jonka yksi vertaisryhmän naisista mainitsee juomisensa syyksi. Työelämää olisi minunkin helppo syyttää, mutta enää se ei ole ongelman koko kuva. Uusi kriisi työssä kyllä tuli, sitä on turha kieltää. Eikä korona yhtään helpottanut asiaa. Painetta oli vaikea ottaa haltuun ilman ihmisiä ympärillä. Oli huomattavasti helpompaa juoda viiniä.

Tiesin palavani loppuun jo paljon ennen kuin se tapahtui. Sain lähetteen työterveyspsykologille. Mainitsin hänelle pelkääväni alkoholitonttua, joka istui olkapäälläni ja odotti, milloin minulla alkaisi mennä riittävän huonosti.

Tällä kertaa minun oli helpompi lähestyä terveydenhuoltoa alkoholiongelmani kanssa, koska käsissäni oli jotain konkreettista. Pystyin heittämään kehiin puhelinsovelluksesta tulostetut printit useamman vuoden aikana nauttimistani alkoholiannoksista. Graafeista oli helppo nähdä nouseva trendi. Kohtuullinen käyttö oli jäämässä, jollei jo jäänyt, taa. Enää ei työterveyspsykologi voinut pudistaa päätään ja sanoa, ettei mitään alkoholiongelmaa ollut olemassa. Muutama vuosi sitten, kun aloitin päiväkirjaani, minulla ei ollut näyttää tällaisia lukuja.

Ehkäpä juuri tässä piilee terveydenhuollon tarjoaman avun kulmakivi. Ihan kaikki kun tapaavat valehdella käyttämänsä alkoholin määrän, jos joku sitä kysyy. En ole elämäntapamittareiden ylin ystävä, mutta alkoholiongelman tapauksessa ne kyllä toimivat. Merkittävää on kuitenkin se, ettei nautittujen alkoholiannosten määrää saa aktiviteettirannekkeesta eikä sykevyöltä. Ne täytyy ihan itse kirjata ylös. Rehellisesti.

Penäsin jälleen kerran työterveyspsykologilta apua, vertaistukea enemmän kuin muuta. Ongelmani konkreettisuudesta huolimatta en saanut sitä. Sen sijaan sain nivaskan papereita, joissa kuvattiin ”Transtheoretical model of change”.

”Sinä olet hyvin analyyttinen ihminen”, psykologi sanoi. ”Minun on ihan turha käyttää vastaanottoaikaa vakuuttaakseni sinut. Perehdy itse. Ymmärrät kyllä.”

Ja minähän ymmärsin.

Kyseinen muutosmalli kehitettiin 1970-luvulla tupakoinnin lopettamiseen. Tänä päivänä sitä sovelletaan moniin terveydelle olennaisiin muutosprosesseihin, kuten alkoholismista selviämiseen, peliriippuvuuden hallintaan ja syömishäiriöistä toipumiseen.

Mallin mukaan muutos tapahtuu asteittain, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Ensin kielletään, sitten mietitään, sen jälkeen päätetään toimia ja lopulta toimitaan. Mutta minun kannaltani mallista teki merkittävän se, että muutoksen viimeinen vaihe, ”terminaatio”, jossa henkilö ei enää halua palata epäterveelliseen käytösmalliin ja on aivan varma, etteivät edeltävät vaiheet uusiudu, on kokonaan poistettu kaikista terveydenhuollon muutosprosesseista. Ihminen kun ei koskaan kokonaan ”parane”. Hän jää ikuisesti ylläpitovaiheeseen, jossa on onnistunut toteuttamaan terveellistä elämäntapaa jo pitkään ja on päättänyt näin jatkaa, mutta joutuu koko ajan tekemään työtä estääkseen edellisten vaiheiden uusiutumisen eli relapsin.

Kun nyt mietin kuluneita vuosia, en oikeastaan ole pettynyt elämääni ylläpitovaiheessa. Käytin alkoholia kohtuudella. En kertaakaan ”lyönyt yli” eli joutunut tilaan, josta olisi seurannut seuraavan aamun morkkis. Säilytin kasvoni läheisten edessä. Kirjasin joka ikisen nauttimani alkoholiannoksen puhelimeni sovellukseen. Kertaakaan en valehdellut itselleni.

Siitä huolimatta relapsi tuli. Kolisten.

Vertaistukiryhmä kuuntelee hiljaa, kun kuvaan elämänmuutoksia ympärilläni. Lähes kaksikymmentä vuotta kotinamme toiminut vanha talo myytiin. Nuorimmainenkin lapsi lensi pesästä. Mies ja koira muuttivat Lappiin rakentamaamme hirsitaloon. Helsinkiin hankittiin pieni asunto ja minä jäin kahden kodin väliin. Työuupumus ajoi minut lopulta ottamaan pitkään pohtimani askelen. Jäin vapaaksi kirjailijaksi.

Ihmettelen itsekin, kun puhun siitä, miten tyhmä saatoinkaan olla. Minähän analysoin tyypilliseen tapaani läpi kaikki pelot ja mahdolliset riskit, joita liittyi vapaaseen pudotukseen. Pelkäsin sosiaalista eristäytymistä ja työkavereiden ikävää. Pelkäsin taloudellista epävarmuutta. Pelkäsin merkityksettömyyden tunnetta ja arvostuksetta elämistä. Mutta miksi ihmeessä minä en ollut huolissani alkoholista? Typerä selitys voisi olla, että liitin alkoholin työpaineeseen, joka oli nyt poistumassa. Ei kai vapaan kirjailijan ihanassa elämässä voinut vaania peikko nimeltä alkoholi?

En kerro naisille tarinaa yhdestä kaltaisestamme, entisestä ystävättärestäni, joka kuoli alkoholin aiheuttamiin sisäelinkomplikaatioihin vain kaksi viikkoa alkoholin kohtuullistamishankkeeni päättymisen jälkeen. Hänellä oli stressaava ja alkoholipitoinen työ. Lapset aikuistuivat ja muuttivat kotoa. Hän jätti työelämän taakseen ja siirtyi itsensätyöllistäjäksi. Avioliitto alkoi rakoilla. Kun viimeisestä huollettavasta, labradorinnoutajasta, aika jätti, vei alkoholi ystävättäreni lopulta kokonaan.

On pelottavaa, miten tutulta tuo kaikki kuulostaa. Jälkiviisaasti voisi kai sanoa, että ystäväni kohtalo oli äärimmäinen esimerkki, joka saattoi estää minua näkemästä samoja merkkejä omassa elämässäni. Yksinäisiä iltoja vain viinipullo seuranani, kun kaikki tukiverkostot ovat kadonneet. Niin työ, mies, lapset kuin koirakin.

Vertaistukiryhmän vetäjä kertoo, kuinka paljon koronan on huomattu lisänneen alkoholiongelmaa, kun ihmiset ovat jääneet yksin. Hän mainitsee myös, että eläköitymisen aikaansaamasta alkoholiongelmasta puhutaan yhteiskunnassamme ihan liian vähän. Ympärilläni istuvat naiset nyökyttelevät tuoleissaan. Eräs heistä kertoo kyynel silmäkulmassaan, kuinka vaikeaa eläkkeelle jääminen hänelle oli.

Minä kuuntelen hiljaa, enkä voi olla ihmettelemättä, kuinka konkreettisesti vertaistuki pumppaa minuun voimaa. Olenhan minä sen aina tiennyt, mutta tässä on muutakin.

Muistelen pari vuotta sitten kohtaamaani entistä alkoholistia, joka kertoi, kuinka rasittava, vaikea ja jopa vittumainen hänestä tuli lopetettuaan juomisen. Perhe oli helisemässä hänen vaihtelevien mielialojensa kanssa, kunnes hän ymmärsi lähteä AA-ryhmien säännöllisiin kokoontumisiin. Silloin en ymmärtänyt, mistä tässä oikein oli kysymys. Nyt kuvittelen sen tietäväni. Haastattelin jokin aika sitten kuuluisaa aivotutkijaa tulevaan nuortenkirjaani, joka kertoo hermosolun elämästä ihmisen sisällä. Puhuimme aivoissa tapahtuvasta päätöksenteosta. Tutkija kertoi, että kaikki oikeat päätökset meissä vaativat tilanteen sanoittamisen suullisesti. Näin ollen myös riippuvuuteen liittyvät päätökset tukevoituvat, kun saamme sanottua ne ääneen. Puhumattakaan siitä, että kuulemassa on rypäs ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtävät.

Kun tulee minun vuoroni avata suu, kerron päässeeni Kirjailijaliiton järjestämään ja Kelan kustantamaan kuntoutukseen, jossa minusta yritetään kuoria työkykyistä kirjailijaa uupumuksen ja masennuksen raunioilta. Mainitsen listanneeni alkoholin yhdeksi kuntoutuksen kipupisteeksi, jota vuoden kuluessa seurataan. Ehkäpä jokin osa minusta uskalsi sittenkin ajatella alkoholia ja jopa pelkäsi sitä. Jollei tietoisesti, niin ainakin alitajuisesti.

Kerron kuntoutusohjaajan lähettäneen minulle linkin erinomaiseen väitöstutkimukseen, jossa oli seurattu erilaisia reittejä alkoholiongelmasta selviämiseen. Niitä listattiin kolme erilaista: tuki vertaisryhmistä, tuki ammattiavusta tai pärjääminen omin voimin. Tähän päivään asti olen kuulunut täysin tuohon viimeiseen ryhmään, joka yhteiskunnassamme on varsin määrittelemätön, mutta tutkimuksen mukaan saattaa kattaa jopa kolmanneksen alkoholiongelmasta toipuneista. Tutkimusraportti korostaa, että itsekseen toipuneilla täytyy olla sosiaalisia suojatekijöitä sekä psyykkisiä voimavaroja enemmän kuin muilla. Eipä siis ole ihme, että olen nyt tässä. Ammattiavun lähettämänä vertaistukiryhmässä.

Sama tutkimus sanoo, että jokainen alkoholiongelmastaan toipuvaa retkahtaa ainakin kerran, moni useamminkin. Tieto ei oikeastaan lohduta minua.

 ”Sinun täytyy ymmärtää, ettei tilanne ole katastrofi”, vertaistukiryhmän vetäjä sanoo. ”Aina pääsee takaisin ylös.”

Pyyhin kyynelen silmäkulmastani. En sano mitään.

”Päivä kerrallaan”, yksi naisista hymyilee. ”Päivä kerrallaan.”

Ryhmän vetäjä jää juttelemaan kanssani session jälkeen.

”Me olemme kaikki erilaisia”, hän sanoo. ”Se on hirmu tärkeä ymmärtää, vaikka kaikki eivät sitä tunnu bonjaavan. Kaikki ihmiset juovat eri syystä. Ja eri tavalla. Jokainen myös toipuu omalla tavallaan. Jollekulle apu löytyy AA:sta, jollekulle uskoon tulemisesta. On täysin ymmärrettävää, että nämä ihmiset yrittävät sitten tuputtaa omaa malliaan muille. Kun se on heitä itseään auttanut. Mutta alkoholiongelmaan ei ole one-size-fits-all-ratkaisua. Sinä löydät kyllä omasi. Olen siitä ihan varma.”

Pyöräilen pieneen kotikolooni ja tiedän, mitä minun pitää tehdä.

Kaivan vanhan blogini tietokoneen uumenista. En ole avannut tekstejä pitkään aikaan. Jätin aikoinaan haaveen julkaista alkoholitarinani, kun olin jutellut asiasta työnantajan edustajan kanssa. Henkilöstöjohtaja oli järkyttynyt pelkästä ajatuksesta, että firma saattaisi joutua median silmätikuksi ajettuaan työntekijänsä alkoholistiksi liian kovalla työpaineella. Naurahdukseni ei ehkä helpottanut tilannetta, ja pöydälle heitettiin suora uhkaus. Muistan olleeni pettynyt, mutta nöyrryin. Nyt minun ei tarvitse siitä enää välittää.

Työstäessäni blogitekstejä tunnen hämmentävästi saavani voimaa entiseltä itseltäni. Aavistuksen olen muuttunut, mutta monesta asiasta olen edelleen samaa mieltä. Kuten siitä, että juomisen kohtuullistaminen pysyy tavoitteenani. Kuntoutusohjaajan lähettämä väitöstutkimus kertoo, että suurimmalle osalle alkoholiongelmaisista ainoa mahdollinen vaihtoehto on täysraittius, mutta noin joka kymmenes onnistuu muuttamaan juomistottumuksiaan ja päätyy alkoholin kohtuukäyttäjäksi. Minä aion kuulua tuohon joukkoon.