Minä jäin pois palkkatyöstä vapaaksi kirjailijaksi löytääkseni mielenrauhan. Siitä tulee kohta kolme vuotta. Olenko löytänyt rauhan? No en. Löydänkö sen joskus? Tuskin pysyvästi, mutta pilkahduksia sieltä täältä toivoisin tulevan. Homma on vähän niinkuin onnellisuudenkin kanssa. Ei onni ole Hollywoodin myymä pysyvä olotila, vaan harvinaisia hetkiä, joiden odotus pyörittää elämää.
Olen kipuillut kirjailijana taloudellisen pärjäämisen kanssa. Oletan että tulen kipuilemaan sen kanssa jatkossakin. En ole mestari kestämään epävarmuutta.
Rahan puute on saanut minut kehittämään monia pieniä puroja, joita pitkin taloudellinen jokeni rakentuu. Välillä olen ylpeä siitä, miten olen niitä löytänyt ja kuinka hyvin ne ovat alkaneet toimia. Tällainen tunne on kuitenkin harmittavan harvinainen. Enimmän aikaa ahdistun arkeni pirstaleisuudesta ja siitä kuinka paljon teen suhteessa siihen, miten vähän rahaa ansaitsen.
Mieluisimpia rahapurojani ovat toimittajan työt. Minähän haaveilin koko lapsuuteni ja nuoruuteni toimittajaksi tulemisesta. Kun pressikortti tuli postissa viime vuonna, silmäni kyyneltyivät onnesta. Olin saavuttanut yhden isoimmista unelmistani.
ET-lehteen kirjoittaminen on erityisen motivoivaa. Vanheneminen jännittää minua. Nyt pääsen kurkkaamaan sitä vähän niinkuin aidan takaa. Lehden ”psykoksi” kutsuma palsta kirjaa lukijoiden mielialaan liittyviä huolia. Minä etsin asiantuntijan ja koetan löytää rakentavia keinoja lukijan huolen hoitamiseksi.
Kesän lopulla julkaistava huoli koskee ikääntymisen myötä lisääntynyttä alkoholin sipitystä. Kovin tuttu juttu minulle. Olen törmännyt vertaispiirissä moniin alkoholiongelmaisiin eläkeläisiin. Noiden verkostojen kautta oli asiantuntijakin helppo löytää.
Haastateltavani puhui hyvin paljon samaa kuin itse olen vuosien varrella miettinyt ja niistä kirjoittanutkin. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun nainen korosti, että meidän pitäisi puhua siitä, että päihteiden käyttö on aina tunne-elämän sairaus. Juomisella kompensoidaan jotakin vaikeaa tunnetta, jota ei haluta kohdata, oli se sitten jännittyneisyys, sosiaalisten tilanteiden pelko, huono parisyhde tai muiden ihmisten tarpeiden asettaminen omien edelle. Juomisen juurisyy on ongelmasta toipumisen keskiössä.
Mietin jälleen kerran tuota juomisen juurisyytä, kun istun yksin Lapin talomme terassilla. Mies joutui jäämään Helsinkiin vielä pariksi viikoksi uuden kirjansa ja näyttelynsä tiimoilta. Minun piti tulla aloittelemaan kylän yhteisöviljelyn kasvatuksia.
Katson kalenteriani ja koko viikossa ei ole yhtään merkintää. Se on harvinaista herkkua, mutta tällä kertaa ihan itse aikaansaatu tila. Keväisen täpinän jälkeen tiesin, että minun on pakko pysähtyä. Pelotti vähän, osaisinko edes. Pelotti myös, lankeaisinko juomaan. Yksin juomisella on minun kohdallani surullinen historia.
Lappiin saapumiseni jälkeen en ole juonut pisaraakaan. Kaapissa on viinipullo, mutta minun ei ole tullut mieleenikään avata sitä.
Kertooko juomattomuuteni siitä, mistä kuvittelen sen kertovan? Että juurisyitäni juoda ovat kiireinen paine sekä toisten ihmisten miellyttäminen. Nyt kun olen ihan yksin, voin tehdä aivan kuten itse haluan. Varsinkaan kun kalenterissa ei ole vaatimuksia, jotka repisivät minua eri puolille. Tämä tunne saattaa olla hyvin lähellä mielenrauhaa.