Lauantai 27 huhtikuu 2024

Alkoholiannokset: 9

Korvaavat nautinnontuottajat: Juhlat

Olotila: Epäonnistunut

_____

Mietin aikanaan, että alkoholin vähentäminen on helppoa, kun pahasta alkoholiongelmasta on vain vähän aikaa. Silloin on helppoa verrata vähentynyttä määrää siihen, mitä aiemmin joi. Mietin myös, että kun aikaa kuluu, hommasta täytyy tulla vaikeampaa. Kun ei enää muista.

Kokeilenpa vertailua nyt. Juon kirjailijaliiton kevätjuhlisssa mielestäni liikaa. Otan kilistyskuohareita kaksi. Ilmaisia kun ovat. Juon ruoan kanssa pari viinilasillista drinkkilipuilla. Tanssin oheen ja rupatteluhetkiin ostan vielä kaksi viinilasillista lisää. Meinaan pyörtyä, kun kuulen hinnan. Huh huh, onpa ravintola-alkoholin hinta noussut. 

 

Miten homma olisi aiemmin mennyt? Olisin juonut kotona pari lasillista aperitiiviä meikkauksen ohessa. Todennäköisesti jotakin viiniä vahvempaa, koska pahan jännityksen voittaminen vaatisi sitä. Mahdollisesti olisin ottanut snapsin vielä katukahvilassa ennen sisään astumista. Viinittely olisi todennäköisesti mennyt kuten nytkin meni. Jollen sitten olisi ehtinyt juoda vielä yhden lisää. Merkittävintä lienee kuitenkin se, että olisin pysähtynyt kuuntelemaan porukoiden rupattelua narikan luona. Mihin he olivat menossa jatkoille? Seisoisin siinä niin kauan, että kuulisin kysymyksen: ”Lähdethän Leena mukaan?” Ja tietysti minä lähtisin. Jatkopaikassa juotujen hypoteettisten lasillisten määrää on vaikea laskea.

 

Kun nyt en pysähdy narikalle enkä siten kuule kysymystä jatkoille lähtemisestä, olenko kuitenkin edes aavistuksen verran onnistunut? Raitiovaunussa ei tunnu siltä. Varsinkaan kun annosmäärä huutaa Drink Control äpissä kirkkaan punaista. 

Perjantai 26 huhtikuuta 2024

Alkoholiannokset: 0

Korvaavat nautinnontuottajat: Teatteri

Olotila: Onnistunut mutta yksinäinen

_____

Minulla on aina ollut tiettyjä tapoja juoda alkoholia. Paikkoja. Syitä. Eiköhän kaikilla ole. Teatteri on yksi niistä.

Rakastan teatteria ja olen nähnyt sitä elämäni aikana paljon. Pohjoisessa kaipaan mahdollisuutta ihan vaan lähteä teatteriin. Helsingissä se on mahdollista ja viime yön kuluessa juna kuljetti meidät tänne. Minut, miehen, koiran ja samaan hyttiin vapaamatkustajaksi lyöttäytyneen tyttären.

 

Kun jäin vapaaksi kirjailijaksi, yksi kipeimpiä päätöksiä rahan vähenemisen kourissa oli teatterista luopuminen. Lippujen hinnat ovat hiipineet korkeuksiin. Varsinkin isot talot ovat alkaneet pyytää messevia summia. Ei ole köyhällä kirjailijalla sellaisiin varaa. Ei vaikka käsikirjoittajana voisin sujauttaa liput kirjoittajayritykseni piikkiin. Pressikorttikin auttaa tässä vain harvoin.

 

Mutta tänään me päätimme ylittää rajan. ”Kalasatama” näytelmää on kehuttu paljon. Ryhmäteatteri on kaiken lisäksi pitänyt lippujen hinnat varsin maltillisina. 

 

Kyllä kannatti. Näytelmä käänsi surkean päivän positiiviseksi. Loppukohtauksen elämänilo nosti kyynelet silmiin.

 

Kun matkasimme ratikalle pieneen Helsingin koloomme, olin jo avaamassa suuni. Se jäi kuitenkin kiinni. Kotona mietin samaa, mistä olen puhunut päivystyspolilla ja kirjoittanutkin vähän. Kysynpä sitä tässä taas.

 

Miksi ihmeessä minulle on niin tärkeää sanoa ääneen, kun olen onnistunut alkoholikontrollissa? Ja miksi se, etten saa onnistumiselleni vastetta, tuntuu niin pahalta?

 

Päätän kokeilla. Kun olen pessyt hampaat ja kömmin sänkyyn, huikkaan miehelle, joka katsoo vielä televisiota: ”Eikö ollutkin hienoa, etten ottanut yhtään viiniä teatterilla?” Kuulen juuri ja juuri hymähtävän vastauksen, että ”joo”. Paremmin kuin sanan kuulen kommentin tyhjyyden. Mieheni ei ymmärrä yhtään, mistä minä puhun. Hänelle on täysin normaalia ohittaa teatterin baaripisteet tai hakea niistä vain vettä. Minulle ei ole. 

Sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Alkoholiannokset: 1

Korvaavat nautinnontuottajat: Ystävä

Olotila: Keväinen

_____

Alkoholi pyörii säännöllisin väliajoin mediassa. Usein näkökulma on yhteiskunnallinen, erityisesti kun jokin muuttuu. Nyt on esimerkiksi paljon esillä lakiuudistus, joka toisi 8% ”melkeinviinit” ruokakauppoihin. Alkoholi ja sen juomisen hillintä pyörii niin paljon omassa päässäni, etten jaksa oikein olla kiinnostunut noista jutuista.

Mutta kun media nostaa esiin henkilökuvia, jotkut niistä koskevat. Niin käy tänään.

 

Helsingin Sanomat kertoo alle kolmekymppisestä ”kympin tytöstä”, joka pärjäsi aikanaan erinomaisesti koulussa, sittemmin töissään opettajana ja toimittajana sekä teki vielä taidetta. Harva tiesi, että hänellä oli alkoholiongelma. Juttu kertoo, että hän saattoi juoda yksin kotonaan yhtenä iltana tonkan viiniä, joka on kolme pullollista eli yli 20 annosta. Se on paljon se. Kun tytöltä loppui määräaikainen työ, alkoholiongelma räjähti käsiin. Onneksi hänellä oli äiti, joka ajoi keskellä yötä tyttärensä luo ja vei tämän hoitoon. Juominen loppui siihen. Nyt tyttö on julkaissut tarinastaan sarjakuvaromaanin nimeltä ”Ei ois susta uskonut”. Teos palkittiin hiljattain Sarjakuva-Finlandialla. Päätän tilata sen netistä.

 

Hesarin artikkelin nimi on ”Suorittava alkoholisti”. Näen termin ensimmäistä kertaa. Omissa pohdinninnoissani ja lehtihaastattelussa olen itse käyttänyt termiä ”high functioning alcoholic”. Olen myös sanonut, ettei termiä ole vaivauduttu suomentamaan suomalaiseen alkoholikeskusteluun. Nyt selvästi on. Se on hyvä juttu se.

Torstai 18. huhtikuuta 2024

Alkoholiannokset: 2

Korvaavat nautinnontuottajat: Tarina

Olotila: Luova

_____

Tänään olisi Helsingissä ollut psykofyysisen fysioterapian lähiryhmätapaaminen. Minulla oli paikka tuohon ryhmään. Tapaamiskertoja on kuusi ja olin päättänyt viettää nämä viikot etelässä. Kun kevätkin siellä heräilee ja polkupyörän saa esiin. Lapissa lumet alkavat sulaa ja maisema vesittyy vaikeasti kuljettavaksi.

 

No, toisin kävi. Tuli länsikairan koulukiertue ja minun piti perua osallistumiseni ryhmään. Harmitti. Erityisesti koska nyt tiesin, mistä hommassa oikein on kysymys. 

 

Sain syksyllä kaksi psykofyysisen fysioterapian lähetettä päihdepolin omahenkilöltäni. Toisen talvella Teamsin välityksellä käytävään etäryhmään ja toisen tähän nyt käynnissä olevaan lähiryhmään. Kävin ensimmäisen Lapista käsin ja olin vaikuttunut.

 

Olen aina ihmetellyt, miten lääketiede yhä edelleen käsittelee ihmisen mieltä ja kehoa erillisinä toimijoina. Tämä käsitys on perua antiikin ajoilta. Nykyään tiedetään paljon enemmän siitä, miten pään sisältö vaikuttaa ruumiiseemme, niin hyvässä kuin pahassa. Silti klassinen lääketiede junnaa paikallaan.

 

Psykofyysisessä fysioterapiassa ihmisen mieltä ja kehoa hoidetaan yhdessä. Opetellaan hoitamaan niitä kehon tuntemuksia, joita mielen paha olo saa aikaiseksi. Ja päinvastoin. Käytetään kehollisia toimia mielen ongelmien hoitamisessa. Rentoudutaan. Hallitaan kipua erilaisin keinoin.

 

Rauhallinen hengittäminen on hyvä esimerkki siitä, miten kehon toiminnalla voi ”huijata” mieltä. Meidän aivoissamme on tieto, että kun uloshengitämme todella pitkään, hitaasti ja rauhallisesti, kaikki on hyvin. Ja tätä tietoa voimme hyödyntää, kun kaikki ei olekaan ihan ok. Etäryhmän aluksi meille kaikille lähetettiin muovinen letku ja Teamsin välityksellä opettelimme pulloon puhaltamisen kautta mahdollisimman hitaan uloshengityksen. Kun sitten ahdistustilanne yllättää, tätä opittua taitoa voi käyttää ilman pulloakin. Ja pitkä hidas hengitys kertoo aivoille, että hei, nyt on kaikki ihan hyvin. Ja ahdistus alkaa helpottaa.

 

Opin muitakin pahan olon hallinnan konsteja tässä pienessä etäryhmässä. Sain apua juuri niihin tilanteisiin, joita ennen vanhaan koetin hoitaa alkoholilla.

 

Ryhmän vetäjä kertoi, että suurin osa ahdistus- tai paniikkikohtauksen kourissa käpristelevistä ihmisistä tekee virheen. He koettavat rauhoittua. Menevät pimeään eristettyyn tilaan. Lepäävät. Ja sulkevat silmät. Kaikki tämä saattaa entisestään pahentaa tilannetta. Sen sijaan että pysähtyy ja antaa ahdistaville ajatuskeloille lisää aikaa, pitäisi aloittaa jonkin rentouttavan asian tekeminen. Alkaa tehdä käsityötä, palapeliä, ristikkoa tai vaikkapa ryhtyä tiskaamaan. Tekemisen olisi hyvä olla hiukan aivoja vaativaa, esimerkkinä käsityö, jonka ohje on mukavan monimutkainen. Tällöin ahdistavat ajatuskelat katkeavat. Mutta hyvin tärkeää on, ettei valittu tekeminen ole stressaavaa. Se ei saa liittyä työhön eikä opiskeluun, jos nämä ovat juuri niitä ahdistusta lisääviä kuormitustekijöitä. Usein ei liikuntasuorituskaan ole suositeltava, koska se tarkoittaa monelle ihmiselle suorittamista, eikä ole pelkästään rentouttavaa.

 

Minä koin suurimman valaistumiseni tässä ryhmässä, kun puhuttiin silmien sulkemisesta. Olin aiemmin sanonut monissa mindfulness-tapaamisissa, etten ole koskaan osannut olla oikein rentoutusharjoituksissa. Aina koulusta lähtien ja kaikkien työpaikkojen virkistyspäivien rentoutushetkissä jatkuen minä olin aina epäonnistunut, kun lattialla maaten piti päästää rentous kroppaan ja mieli henkisesti irti. Jokin minussa tuntui kinnaavan vastaan, kun rentoutusmantraa luettiin. Nyt kuulin psykofyysisen fysioterapeutin kertovan, että jos ihmisellä on takana ahdistusta tai traumaa, ei koskaan pidä sulkea silmiä, kun ollaan rentoutusharjoituksessa. Tämä nimittäin saattaa viedä mielen takaisin ahdistaviin muistoihin. Turvallisempaa on pitää silmät auki, jolloin kiinnittyy nykyhetkeen. Niinpä kun me Teamsin välityksellä sitten rentouduimne, pidin silmäni auki ja johan oli mahtava kokemus. Rentoutumisen jälkeen nauroin miehelleni kahvipöydässä, että miksei kukaan ole kertonut minulle tätä hyvin yksinkertaista asiaa aiemmin. Aikaa olisi ollut monia vuosikymmeniä.

Keskiviikko 17 huhtikuuta 2024

Alkoholiannokset: 3

Korvaavat nautinnontuottajat: Olisipa avanto!

Olotila: Kireähkö

_____

Kirjailijaelämä on taloudellisesti haastavaa, joten otan nöyrästi vastaan kaikki pienet purot, joista rahaa voi saada. Koska yhteiskunta on huolissaan lasten ja nuorten lukutaidon hiipumisesta, monet tahot ovat alkaneet rahoittaa kirjailijoiden kouluvierailuja. Yksi sellaisista on Kariston säätiö, joka antoi minulle kunnon kokoisen apurahan kahteentoista kouluvierailuun Lapin alueella vuoden 2024 aikana.

 

Lähdin toissapäivänä haastavalle mutta samalla kiehtovalle kirjailijakiertueelle Länsikairaan. Eilen vierailin Kolarin koulussa, huomenna piipahdan Karesuvannon kyläkoululla ja perjantaina Kilpisjärvellä. Paluumatkalla on esitykset vielä Hettassa ja Muoniossa.

 

Kun herään tyhjässä Hotelli Kolarissa, avantouinniton aamu tuntuu kropassa melkeinpä vierotusoireina. Talviuinnista näyttää selvästi voivan tulla riippuvaiseksi.

 

Tapaan sanoa, kun jotkut ihmiset ihmettelevät pulahteluani, että olen varmaankin ollut entisessä elämässäni delfiini. Olen aina uinut aamuisin, kun se vain on ollut mahdollista. Ja Suomessahan se on sitä melkein missä vain, kun on valmis näkemään vähän vaivaa. Talviuinti ui elämääni vähän niinkuin vahingossa kymmenisen vuotta sitten. Olin töissä Vantaalla ja poljin töihin yhdentoista kilometrin matkan joka aamu. Kilometri ennen toimistoa oli Vetokankaan uimaranta. Aloin pulahtaa siinä ja vaihtaa työvaatteet päälle jo laiturilla. Myöhemmin hankin jopa pukukopin avaimen. Ensimmäisinä vuosina lopettelin nuo työmatkauinnit loka-marraskuussa, kun aamut kylmenivät. Eräänä syksynä päätin kuitenkin vain jatkaa. Vesi jäätyi, pumppu piti avantoa auki ja niin tuli minusta talviuimari. Pääosin sellainen, joka käy vedessä ilman saunaa. Myöhemmin olen toki löytänyt saunallisiakin avantoja elämääni.

 

Kun halusin irti alkoholiriippuvuudestani, etsin korvaavia nautinnontuottajia. Avanto on aina ollut sellaisista paras. Eipä olekaan ihme, että talviuintiseuroissa on aina ollut paljon entisiä alkoholisteja. Erityisesti aikana ennen kuin avantouinnista tuli trendikäs hipsteriharrastus.

 

Tänä talvena sain lopulta ensimmäisen ikioman avantoni, kun mies sahasi pienen rouvanmentävän aukon Lapin kotimme rantaan. Joka aamu päälle kylpytakki ja sen päälle duffeli. Jalkaan villahousut ja huopikkaat. Päähän lämmin huppuhuivi ja käteen kaksikerroksiset tumput. Mukaan petkele ja eikun rantaan. Koira matkassa. Eristelevyt pois avannon päältä ja riisuutuminen niiden päällä. Tikkaat aukkoon ja avot. Tiedän hyvin vähän mitään parempaa. Väittäisinpä että edes punaviinillä ei tähän olotilaan pääse.

Perjantai 12. huhtikuuta 2024

Alkoholiannokset: 8

Korvaavat nautinnontuottajat: Ei tarvetta

Olotila: Vuoristorataa

_____

 

Illalla on juhlat. Entiset työkaverit järjestävät reunionin citypubin loungessa. Porukkaa on tulossa paljon. Minua jännittää.

 

Päivässä on muitakin merkittäviä tapaamisia. Aamupäivällä käyn Kalasataman päihdepolilla tapaamassa omahenkilöäni. Tiedän etukäteen, että tämä on viimeinen kerta. Asiakkuutemme mitta on tullut täyteen. Asia on tehnyt minut surulliseksi, mutta samalla olen käynyt läpi hyvää henkistä prosessia. Kysynyt itseltäni pärjäänkö tästä eteenpäin itsekseni. Kun suljen vastaanottohuoneen oven takanani, tunnen oloni kohtalaisen varmaksi. 

 

Lounaalla tapaan neljä kirjailijakollegaa. Alkuun kaadamme pöytään kulttuurialan kurjaa tilaa ja kustantajien huonoa käytöstä kirjailijoitaan kohtaan. Mutta loppua kohti tapaaminen hilpeytyy ja pitkästä aikaa saa ihan nauraa kunnolla. 

 

Iltaodotuksen jännitys tiivistyy, mitä pidemmälle kello käy. Koetan ottaa päivätirsat, mutten saa unta. Kysyn itseltäni, mitä minä jännitän? No illan alkoholillisuutta tietysti, mutta se ei ole pääsyy. Onhan näitä juhlia ollut ja ihan hyvin on mennyt. En ole juonut koko viikolla mitään, joten viikon annoskiintiössäni on hyvin tilaa.

 

Jännitän ihmisten kohtaamista. Muistojen palaamista. Haikeutta. Epäonnistumisen tunnetta. Kerroin kohta kolme vuotta sitten, juuri päivätyön jättäneenä, kirjailijaliiton kuntoutusryhnässä, että entisten työkavereiden tapaaminen sattuu. Yksi kirjailijakollega kehotti jättämään nämä tapaamiset. En aikonut, enkä aio, niin tehdä. Päätös on pitänyt. Olen tavannut vanhoja työkavereita usein. Välillä tapaamiset ovat menneet hyvin. Välillä on ollut hyvinkin vaikeaa. Erityisesti silloin, kun porukat puhuvat lähes pelkästään uusista töistään.

 

Kun suljen kotioven, leikittelen ajatuksella, että sanon istuessani pöytään: ”Pliis, voidaanko puhua jostain muusta kuin työasioista.” Tiedän kuitenkin, etten tule noin sanomaan. Mistäpä muusta entiset työkaverit puhuisivat kuin töistään.

 

Päihdepolin omahenkilöni on ihmetellyt aamulla, miksi minä arvotan itseni niin matalalle suhteessa entisiin työkavereihini. Ovathan kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja ihan arvostettuja ammatteja. Kysymys on hyvä ja siihen on helppo vastata. Oma arvoni näyttää olevan suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon ansaitsen rahaa eli en juuri mitään.

 

Kävelen ratikkapysäkille, jonka vieressä on ostoskeskus. Siellä on Alko. Kauppa, jonka välttelemisestä on tullut minulle elämäntapa. Katson punaista logoa kauppakeskuksen seinällä.

 

Kun aikanaan aloin ottaa alkoholionelmaani haltuun, yksi sääntö nousi tärkeämmäksi kuin muut. ”Älä juo pahaan oloon.” Ohje on pitänyt hyvin. Ei sataprosenttisesti, mutta olen kyennyt antamaan itselleni anteeksi ne muutamat kerrat, jolloin kontrolli tässä on pettynyt.

 

Puhuimme kerran naistenpiirissä jännittämisestä. Se on kovin yleinen syy alkoholin juomiselle. Ottaa lasillinen, joka rentouttaa hermosynapsit ja poistaa jännityksen. Juuri tehokkaampaa keinoa ei taida ollakaan. Kerroin tuolloin, että tukaliin tilanteisiin lähteminen alkaa käydä minulle melkein mahdottomaksi. Ilman rohkaisuryyppyä. Yksi vertaisista kysyi: ”Mikset sitten salli sitä yhtä lasillista itsellesi? Eihän se ole pahaan oloon juomista.”

 

Tähän päivään mennessä en ole vielä kyennyt ratkaisemaan, onko jännittäminen minulle pahaa oloa vaiko ei. Ainakin se tuntuu pahalta.

 

Tänään päätän, ettei se ole. Kävelen A-kauppaan ja ostan pikkolopullon valkoviiniä jääkaapista. Istun puistonpenkille, johon paistaa aurinko, ja juon sen. Sitten lähden juhliin.